EROTIIKKA-LEGENDA

Erotiikka-Legenda joutui sensuurin kynsiin. Julkaisualustamme Issuu ei nimittäin siedä millään lailla seksuaalisesti vihjailevaa materiaalia. Kokeilimme aluksi pikselöidä kuvitusta, mutta Issuun linjaus on todella tiukka ja yltää tekstiinkin: eroottiset tekstitkään eivät ole alustalle tervetulleita. Uudessa lehdessä näkyy nänni ja penis, mutta tekstitkin sisältävät anaalitappeja ja mälliä. Jouduimme siis vaihtamaan alustaa tätä lehteä varten, mikä on tietenkin rasittavaa.

Emme ole tehneet pornografista lehteä. Olemme yrittäneet kartoittaa omia kokemuksiamme seksuaalisuudesta ja sen erilaisista ilmenemismuodoista. Vaikka somealustojen sensuuri ei sinänsä ollut kellekään meistä mikään uusi uutinen, omaan työhön kohdistuva sensuuri tuntui silti yllättävältä. Sisältörajoitukset tosiaan ovat kapeat. Omalta osaltaan ne myös pitävät yllä seksuaalisuuteen liittyviä tabuja.

Jos seksiä ja seksuaalisuutta ei saa käsitellä tietyillä alustoilla, ei koskaan päästä edes kysymään niitä kiinnostavampia kysymyksiä: kuinka aiheista tulisi keskustella?

Seksi on tietenkin vaikea aihe. Se on henkilökohtaista, mutta samaan aikaan kummalla tavalla poliittista. Julkinen tila änkee yksityiseen. Seksi on kuitenkin aiheena saanut muhia jokaisen yksilön mielessä ilman, että ajatuksia jaetaan yhtä avoimesti kuin vaikka muunlaisia ihmissuhteisiin liittyviä huomioita tai vaikka reseptejä. Tästä seuraa, ettei seksistä puhumiselle ole jaettua kieltä tai sanastoa, jolloin siitä puhuminen tietenkin vaikeutuu ennestään.

Erotiikka-Legenda on pieni yrityksemme murtaa tabuja. Haluamme puhua erotiikasta. Haluamme puhua seksistä.

Linkki Erotiikka-Legendaan tässä.

Sensuurista muutama sana myös Legendan Instagram-sivuilla.

Liberty Leading the People – Eugène Delacroix, 1830. Tunnettu maalaus tuskin läpäisi Instagramin tai Issuun sisältärajoituksia.

Kirjallisuuden talvirieha: Tiiliskivi-palkinto Otto Lehtiselle

Aappo Jutila

Tiiliskivi-finalistit ja klubin hostit Kristiina Petäistö ja Ida Kiikkerä

20.2.2021 oli meille kirjallisuustieteilijöille suuri päivä, sillä silloin järjestettiin taas kerran Elävän kirjallisuuden festivaali ja jaettiin Tiiliskivi-palkinto (jo kahdettakymmenettä kertaa). Poikkeusaika vaatii tietysti poikkeusolosuhteet, joten tapahtuma järjestettiin etänä. Se tarkoittaa myös sitä, ettei vielä ole liian myöhäistä osallistua Elävän kirjallisuuden festivaaleille. Linkki EKF:n livestriimiin löytyy esimerkiksi tästä https://www.youtube.com/watch?v=_zV8Keq4K8M&feature=youtu.be, jos kirjallisuuspuhe ja erityisesti Tiiliskivi-palkinnon ehdokasteokset kiinnostelevat. Tiiliskivi-palkinnon lukijaraati esittelee huikeaa kotimaista kirjallisuutta kohdasta 5:29:01 alkaen!

Ilta huipentui perinteiseen Tiiliskivi-klubiin, joka järjestettiin tänä vuonna zoomissa, jotta kaikki ehdokaskirjailijatkin pääsivät mukaan klubille kotisohviltaan. Oli ihana kuulla kirjailijoiden puhuvan omista teksteistään ja keskusteleva niiden nostamista teemoista. Tiiliskivi-palkinnon voitto meni tänä vuonna Otto Lehtisen romaanille Nämä kallisarvoiset asiat. Tiiliskivi-raati perusteli valintaansa seuraavasti: ”Teos käsittelee useita suuria teemoja, kuten perhesuhteita, väkivaltaa ja yksinäisyyttä useiden henkilöhahmojen kautta, ja onnistuu siinä uskottavasti. Kieli on tarkkaa ja jättää lukijan nieleskelemään kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan.” Muihin finalisteihin ja tarkempiin perusteluihin voi tutustua osoitteessa https://tiiliskivipalkinto.wordpress.com.

Kaiken kaikkiaan kirjallisuustieteen superpäivä oli piristävä kokemus, mutta toivottavasti mahdollisimman pian päästäisiin taas järjestämään ihan perinteinen tapahtuma. Etätapahtumalla ei ihan päästä samaan tunnelmaan, mutta onneksi kirjallisuus elää erilaisillakin ympäristöissä. Nyt vain kirjastoon ja tutustumaan Tiiliskivi-voittajaan!

Kirjamessut koronakonseptilla

Aappo Jutila

Koronapandemia on jatkunut pidempään kuin kukaan meistä oli osannut ajatellakaan ja sen myötä on jouduttu kokeilemaan uudenlaisia ratkaisuja järjestää erilaisia joukkotapahtumia. Helsingin kirjamessut ovat olleet ainakin itselleni joka vuosi yksi syksyn odotetuimmista tapahtumista: messuhalli täynnä kirjoja, kirjailijoita ja keskusteluja. Tänä vuonna kaikki on ollut niin poikkeuksellista, että en oikein muistanut odottaa kirjamessuja. Kuitenkin kun huomasin Facebookissa Helsingin kirjamessujen mainostavan verkkomessuja päätin, että nämäkin messut täytyy kokea. 

22.10.2020 klo 18:08

Messulippu saapui sähköpostiin jo eilen. Messut alkoivat tänään aamulla. Minä elin koko päivän omaa messutonta elämääni, mutta nyt avasin tietokoneen ja päätin sukeltaa messujen maailmaan. 

Ensimmäinen mietteeni kirjautuessani Helsingin kirjamessujen sivuille oli ihmetys ja rauha. Aiemmilta messuilta mieleen on lähinnä jäänyt ihmispaljous, kirjat ja jopa hohkaavaa kuumuus. Nyt tunnelma on yhtä rauhallinen kuin kotisikin. 

Mutta. Nyt kun olen muutaman tunnin tutustunut kirjamessujen tarjontaan, olen hämmästynyt. Mikä kirjamessujen ydin lopulta onkaan?

                      Kirjat?

                      Haastattelut?

                      Keskustelut?

                      Kohtaamiset?

                      Satunnaiset keskustelunpätkät sieltä ja täältä?

                      Vai se, että saa kaikilla aisteilla vetää keuhkot täyteen kirjallisuutta.

Olisin halunnut kuunnella Liv Strömquistin ajatuksia sarjakuvasta, mutta valitettavasti hän ei päässytkään matkaamaan Helsinkiin, joten osio oli korvattu lyhyellä videotervehdyksellä. En voinut olla miettimättä, että teknologia olisi mahdollistanut myös zoom-haastattelun. Muutenkin mietin sitä, olisiko messut voitu myös nauhoittaa etänä, ilman ihmiskontakteja. Ja, mikä rooli videokuvalla näissä keskusteluissa on.

2.11.2020 klo 09:32

Kirjamessuni jatkuvat. Muistan, että viime vuonna kuljin ystäväni luota Mäkelänrinteeltä Pasilaan ja ihastelin maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Tänään heräsin toiseen messupäivään omasta sängystäni, keitin kahvit ja hyppäsin tietokoneen ääreen kuuntelemaan, kun kääntäjä Tero Valkonen kertoi, kuinka David Foster Wallacen Infinite Jest kääntyi suomeksi Päättymättömäksi riemuksi.

Huomatkaa, että edellisen kerran fiilistelin kirjamessuja yli viikko sitten. Silloin keskittymiseni herpaantui melko pian ja jäin vain miettimään sitä kaikkea, mitä verkkomessuista puuttuu.

2.11.2020 klo 10:09

Kari Hotakainen puhuu Tarinasta.

2.11.2020 klo 12:02

Tiiliskivi-palkinnon 2018 voittanut Satu Vasantola keskusteli uudesta romaanistaan Kaikki kadonneet.

2.11.2020 klo 12:53

Yhdistin langattomat kuulokkeet tietokoneeseen ja aloin imuroida. Kuuntelin samalla Ina Mikkolan ja Sita Salmisen keskustelua seksistä ja Miika Nousiaisen ajatuksia vanhemmuudesta ja maskuliinisuudesta. Annoin myös vettä huonekasveille.

Tänään innostuin todenteolla kuuntelemaan keskusteluja. Suhtauduin niihin kuin podcasteihin. Kuulokkeet korville ja kotitaloustöihin. 

Petyin, kun huomasin, että Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finalisteja ei julkaistukaan tänä vuonna messuilla. Se on ollut yleensä mielenkiintoinen katsaus kotimaiseen kirjallisuuteen.

2.11.2020 klo 14:39

Kirjamessut alkavat olla osaltani ohi. Seurasin monia kiinnostavia keskusteluja, mutta hämmästyin taas, kuinka harvoin kirjailijahaastetteluissa puhutaan itse kirjallisuudesta. Yleensä puhe siirtyy aina henkilöön, kirjailijaan, vaikka teokset olisivat kyllä itsessäänkin ansainneet keskustelua ympärilleen. Ja ainiin. Tänä vuonna en ostanut yhtään kirjaa messuilta.

Novelli: Executive meeting

– Juuh elikkäs tässä olisi nyt siis tarkoitus vähän brainstormata keinoja tahkota lisää hynkkyä.

Piken hoidettu parta ja tarkasti huolitellut viikset kimaltelivat valossa. Räätälöity sininen puuvillapuku istui täydellisesti kärjellään seisovan kolmion muotoisen vartalon päällä. Hän otti shamppanjalasin käteensä ja katseli sitä valoa vasten.

– Cace, onks sul mitään ehdotuksia? Pice sanoi. 

Cake lastasi juuri katkarapuja salaattilautaselle. Hänen kermanvalkoinen Nordstrom kashmir-villaneuletakkinsa näytti pehmeältä kuin curly girl -metodiin soveltuvalla hiustenhoitoaineella käsitelty alpakka. Bicen teki mieli koskettaa sitä.

– No siis mä oon täs kelaillu, Kace aloitti, mutta keskeytti puheenvuoronsa sullomalla nyrkillisen katkarapuja ammottavaan kitaansa ja jatkoi mussutuksen seasta: – et pitäiskö vaikka sitä vettä kokeilla vielä.

– Siis tosi hyvä idea, Kage, tosi hyvä, tosi dynaaminen. Ei oo siis niinku ketään, joka haluis ottaa veden haltuun niin paljoo ku mä, Gake, mut mun täytyy nyt vähä pilaa tätä posin kautta menemistä sanomalla, et se ei vaan natsaa. Jengi on ihan liian nihkeetä noiden elämän perusehtojen kans, jos ne on kasvanu sellasissa oloissa missä niitä on ulottuvilla. Et niinku jossain kehitysmaassa vois skulaa, mut ei niinku world-wide. Mut meillähän on noi proggikset kyl tulilla, et sit ku ne jäähyllyt sulaa, ja mestat tulvii merivettä, niin alkaa olla ilmapiiri aika ripe for the taking, tiäks.

– No joo, hyvä pointti hyvä pointti, my bad, Gage pudisteli päätään ja linssittömät designer-silmälasikehykset valahtivat kaksi milliä alemmas hänen nenällään. – Onks meil mitään akuuttei eettisiä dilemmoi pohjustettuna?

Hace korjasi lasejaan ja kumartui nokittamaan valkoisen viivan ruokapöydälle katetulta peililtä. Bike käveli Haken luokse ja silitti tämän neulepaitaa. Se tuntui ryhdikkäältä pumpulilta. Kahe nousi ylös haukkoen happea kuin vapaasukeltaja, ja hetken ajan vierekkäin seisovien henkilöiden täsmälleen matchaavat ananastukat paljastivat heidän yhdennäköisyytensä, jota toisen hipsterparta ja toisen silmälasit peittivät.

– No siis eiks meillä oo noi eläinkoehommat nyt aika päällä. Hei eiks meillä oo ne eläinkoehommat päällä? Pihe huikkasi kattohuoneiston koillisnurkkaan, ennen kuin tökkäsi Hacea sormellaan kaulaan ja sanoi: – Sun saumat muuten vilkkuu.

– Ei hitto siis hyvä ku sanoit, Hahe vastasi ja korjaili repsottavaa ihoaan, – siis mä oon huidellu tuolla pitkin kyliä nahat ihan miten sattuu.

Kattohuoneen koillisnurkasta kuului mölinää. Ca’en silmät vaelsivat pitopöydän yllä hänen puntaroidessaan kaviaarin ja oranginliha-tartarin yhdistelmän kalorisisältöjä.

– Ei ne ollu pahasti, en mä usko et kukaan on silleen huomannu. Ooksä maistanu vielä noita?

– En oo vielä. Mut siiiis joo hei mä oon kelannu sitä eläinkoehommaa. Et niinku hyvä et ne kaiken maailman vassari-ituhipit ny nillittää jutuista. Ja siis joo hei mä ny pitchaan: Eläinkokeiden tilalle – kuunnelkaa hei tää – yksityistettyjä ihmiskokeita. Et niinku maksetaan niille ihmisille joku muutama kymppi siitä, et niihin testataan niitä kaiken maailman töhniä mitä tarttee, ettei tartte jonkun karvanaaman feissiin länttäillä. Ja siis obviously otetaan koehenkilöiden välityspalvelusta massit välistä. Ituhipit on tyytyväisiä, ku Rekku on turvassa ja koehenkilöillä on ainakin jossain määrin kognitiivista kapasiteettia tehdä omat päätöksensä. Eiks oo hei hyvä?

Kaghlkjglkje lappasi Pickghlen osoittamia paloja lautaselle.

– Jumalauta, Ghlaghe, Pflighe vastasi, – Siis kai sä tajuat, että siihen koehenkilöiks hakeutuis kaiken maailman köyhät ja päihderiippuvaiset sun muut?

– Jep, todellakin.

– Ihan. Vitun. KOVA, CAGHKLE, NYT ON KOVA! 

Bhglike hyppi tasajalkaa innoissaan. Hänen intonsa sai lihapuvun nykimään ja värisemään, kun alla liikkuvat ulokkeet kiemurtelivat nahkakerroksen alla. Cfgrlage survoi laihan reisipalan suuhunsa ja rouskutti.

– No nyt on hyvää, Bhlike, nyt on hyvää. Siis niin huokoiset luut, ettei mitään rajaa!

– Joo, siis ei kiinalaisen roskisvauvan voittanutta. Se on se kalsiumin puutostila, mikä tulee ilman äidinmaitoa, Zice vastasi, – Mutta siis eurooppalaiset dumpsterilapset on ihan oma lukunsa. Niitä on vaan aika hankala saada käsiinsä, ku siellä menee silleen vielä ihan hyvin, itää lukuun ottamatta. Fucking delicacy, tho.

– Mut joo siis miten olis vaikka toi Humane TestÒÓÔ vaikka niinku firman nimeks? Ja siis hei eihän tätäkään olis voinu keksiä ilman Ghkjöögin taustatyötä, iso käsi hei Ggklööghille siellä nurkassa!

Pjhlike ja Hhjkalke alkoivat taputtaa. Kattohuoneen koillisnurkasta nousi kolme mursun kokoista lonkeroa vastauksena suosionosoituksille. Kuului riipivä HHRRRIIIIHHK, kun Gkjhöööjkh vastasi iloisesti tovereilleen.

– Eiköhän pistetä pyörät hei pyörimään. Saadaan vähän sitä sakkaa yhteiskunnan pohjalta kans hyödynnettyä. Jes. Hyvä sessio, good talk, Bplighe tsemppasi. – Miten hei muuten sen satiirisen kapitalismikritiikin mitätöintiprojektin kanssa menee? Kenen hommia se siis olikaan?

– Joo se oli mulla. Ihan hyvin, ollaan saatu sulautettua se aika hyvin osaks tätä koko kapitalistista järjestelmää, Klaalkje vastasi samalla, kun hänen 2639,16 euroa repesi selästä kahtia innokkaan lonkeron räjähtäessä lihapuvusta läpi. – Hitto.

– HHHRRRIIIIIIKKKK.

– No siis mun henk koht suosikkihan on toi groteskin fantasiasatiirin eliminoiminen lajityyppinä. Et ei sitä enää julkaista oikein muualla ku jossain tyyliin kirjallisuustieteen ainejärjestölehdissä. Ja niillähän on aika pieni menekki. Ja niissäkin joku novelli, jossa kuvataan innovaatiohenkisiä yritysjohtajia vaikka esim hirviöinä vastaanotetaan yleensä aika naiivina ja lapsellisena. Eihän kirjallisuuden tuotoksissa muutenkaan pysty mitenkään accurately kuvaamaan kapitalismin monivivahteisuutta ja lovecraftiaanista mittakaavaa.

– Hyvää duunia, Klhjgagljjle. Iso käsi.

– HHHRIIIIIIIIIIIIIIIIIKKK.

Tampereen Kannen tornitalot tömisivät valtavien lonkeroiden lätistessä yhteen kattohuoneistossa. Kokous oli menestys.

Kirjoittanut: Joel Nurminen

Jari Järvelän Klik – kuvattu historia

Kirjoittanut: Tatu Pajula

Klik (Tammi, 2020) on tuottoisan ja monia kirjallisuuspalkintoja keränneen Jari Järvelän uusin romaani. Teos seuraa Iristä, toisten varjoon jäävää valokuvaajaa, 1900-luvun alusta nykypäivään asti. 

Iriksen perhe hylkää hänet lapsena tuberkuloosisairaalaan tarkoituksenaan antaa hänen kuolla, koska Iris ei kasva pituutta normaalin lapsen tapaan. Kun tapattaminen ei onnistu, perhe vaatii Iriksen pois suvusta. Hän ei voi käyttää sukunimeään tai tehdä lapsia. Suvun turvasta ja nimestä poistettu Iris ei lannistu, vaan alkaa valokuvata. Iris on kameroineen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja ottaa monet historian kuuluisimmista valokuvista. Mukaan mahtuvat maailmansodat, modernismin taiteilijat sekä arjen tilanteet. 

Nykypäivänä kukaan ei tunne Iriksen valokuvia, koska miesvalokuvaajat ovat ottaneet kuvien kunnian. Romaani luo vaihtoehtoista historiaa väittämällä, että esimerkiksi tunnettujen valokuvaajien Henri Cartier-Bressonin ja Robert Capan kuvat eivät ole heidän omiaan, vaan Iriksen ottamia. Koska muut veivät Iriksen kunnian, hän muuttuu fiktioksi. Iris saattoi ollakin oikea henkilö, mutta kukaan ei vain muista häntä. Historia on näkökulmasta kiinni, ja todellisuus saattaa olla kovin erilainen kuin se, mitä nykyään pidetään historiallisena faktana.

Vaikka Iris onkin fiktiivinen hahmo, ei teoksen esittämä spekulatiivinen todellisuus ole kovin kaukaa haettu. Esimerkiksi Capan valokuvat sekä hänen tarinansa Normandian maihinnoususta herättävät vieläkin epäilyä. On täysin mahdollista, että Capa ei todella ottanut maihinnousun ensimmäisen aallon kuvia, vaan joku muu. 

Iriksen lisäksi Klikissä on muitakin naisvalokuvaajia. Teos esittelee esimerkiksi Vivian Maierin, yhdysvaltalaisen valokuvaajan, jonka teoksia on löydetty vasta 2000-luvulla. Signe Brander ja Gerda Taro ovat myös mukana, hekin enemmän tai vähemmän syrjittyinä. Fiktiivisen Iriksen rinnalla on siis myös oikeita esimerkkejä historiaan melkein unohdetuista naisista. Heidän avullaan Iriksen kohtalo nousee fiktiosta todellisuuteen. Klik kysyy Branderin, Taron, Maierin ja Iriksen kautta, kuinka monta muuta historian naista on jäänyt miesten varjoon. 

Klik liikkuu epätasaisilla rajapinnoilla. Teos huomioi historian unohdettuja naisia ja heidän työtään näyttämällä todennäköisen tapahtumakulun, jossa miehet eivät ansaitsekaan kaikkea heille annettua arvostusta. Romaani harhautuu silti aika-ajoin tehtävässään tuoda tunnustusta tunnustamattomille. Kun teos esittää fiktion avulla naisten huonoa asemaa miesten varjossa, se luo samaa syrjään työntämistä uudelleen. Tietyn kuvan tarinan jälkeen teos nimittäin viittaa yleensä suoraan esimerkiksi Cartier-Bressonin kuvaan, vaikka kertomuksessa on juuri kuvattu, kuinka Iris otti kuvan. Vaikka Iris onkin teoksessa tietyn kuvan todellinen ottaja, lukija päätyy viitteen nettihaun jälkeen Cartier-Bressonin nimeä toistaville sivuille. Lopulta siis puhutaan miehistä, vaikka pitäisi puhua naisten saavutuksista. Klik muistuttaa tällöin, ettei todellisuus ole välttämättä niin yksinkertaista. Silti teosta lukiessani olisin monikerroksellisen ironian sijasta monesti halunnut sen keskittyvän naisvalokuvaajiinsa miesten sijasta. Maailma ei tarvitse enää Picasso-, Capa- tai Cartier-Bresson-viitteitä. Enemmän Maier-, Brander- ja Taro-viitteitä, kiitos.

Jatkokertomus osa X/Viimeinen

Ymmärtämyksemme elämästä koostuu niistä kaikista pienen pienistä muistoista, jotka punoutuvat ja kietoutuvat yhteen. Me olemme osittain niiden summa ja koemme siksi itsemme jatkuvaisiksi ja ehkä ainutlaatuisiksi. Päähenkilön kuullessa olevansa simulaatiossa, eikä ollenkaan totta, hän automaattisesti hapuili elämäänsä ennen hävitystä ja kaaosta. Hän oli tuntenut Alakuppilassa muistoja, mutta ei osannut paikantaa, kenen muistoja hän oikeastaan oli siellä tuntenut ja niiden kautta ikävöinyt. Hän tunnisti ihmisiä, paikkoja ja niiden tarkoituksia, mutta ei oikeastaan osannut sanoa mitään muusta osasta elämäänsä. Persvaosta alkavan hien yltyessä kokovartalon mittaiseksi, paniikin hajustamaksi liemeksi, hänen mielensä kirkastui ja naamansa vääntyi hirvittäväksi väänteeksi. 

”Niin. Taisit juuri tajuta, ettet ole ollut olemassa ennen näitä tapahtumia” henkilö tunnelin suulla sanoi ja kaivoi repustaan sinisen Lucky Strike -askin. 

”Palaako?” hän kysyi tarjoten askia päähenkilöllemme, joka helpottui röökiaskin luomasta pienestä pakomahdollisuudesta. Vaiteliaana he polttelivat ja päähenkilö kokoili ajatuksiaan. Tosiaankaan ei häntä tuntunut olevan ennen näitä sanoja, eikä hän tiennyt, mikä kaikki hänen lävitseen oli virrannut. Kenen muistoja olivat alakuppilan muistot? Miksi hän muisti olleensa luennoilla? Häntä alkoi kylmätä toden teolla, eikä nikotiini enää kyennyt naulitsemaan häntä villiintyneistä ajatuksistaan. Hän katseli tunnelin suulla olevaa henkilöä, joka vaikutti äkisti niin ontolta, että hän olisi voinut leikata hahmon irti koko kuvasta. 

”Onko sinua ollut ennen kuin tulin tähän?” päähenkilö kysyi henkilöltä ääni väristen, vaikka koko kysymys oli itseasiassa päätön, ja hän pelkäsi vastausta. Henkilö poltteli tupakkaansa hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi osannut vastata, mutta ryhdisti sitten olemustaan. 

”Kuule, en minäkään tiedä kaikkea, mutta uskon tietäväni miltä sinusta tuntuu. Kamalalta, siltä kuin olisit ilmestynyt tyhjästä ja ollut jo kokonainen tai kuin olisit muiden vallassa, jatkuvan luontityön prosessissa. Sinulle tulee muistoja, ja tunnistat henkilöitä, mutta et ole kuitenkaan kukaan. Olet vain opiskelija, et sen enempää, etkä muista kuinka päädyit tämän katalan kerran yliopistolle. Se kaikki johtuu siitä, että olemme tarinassa, jota kirjoittavat useat ihmiset. Nämä ihmiset ovat ilmeisesti väsyneitä ja padonneet vihaansa niin yliopistoa kuin maailmaa kohtaan, koska he polttavat kaiken ja laittavat meidät sekoamaan. Ehkä kuvastamme heidän tuntemuksiaan tässä sekavassa maailmassa, jossa raha ja loputon tehokkuus ohjaavat kaikkea inhimillistä toimintaa.” 

Sanat ”olet vain opiskelija” syöpyivät päähenkilön päähän. Vaikka hän kuinka yritti, ei ollut olemassa muuta määritelmää. Hänen nenäänsä tulviva palavan katku, hien kostuttama vaatekerrasto ja nikotiinin luoma huimaus tuntuivat kyllä hänen kehossaan, mutta hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään muuta. Silloin Linnasta kuului voimakas, räjähdystä muistuttava ääni. Molemmat säpsähtivät ja katsoivat toisiaan silmät selällään. Sanoja ei tarvittu. He tiesivät, että jotain omituista, kaamea ja arvaamatonta tulisi tapahtumaan, eikä heillä olisi siihen mitään sanottavaa. Päähenkilön suu alkoi jo muodostamaan tuttuja sanoja, mitä helvettiä, kun tunnelin suulla ollut henkilö kaivoi reppuaan raivokkaasti. 

”Minä en hyväksy tätä. En aio mennä katsomaan, mitä tuolla tapahtuu. Olen jo nähnyt liikaa ja tuolla varmasti poltetaan tällä hetkellä ännännen vuoden opiskelijoiden suorituksia, ehkä jopa ruumiita. Se ei yllättäisi minua tässä maailmassa, jossa kaikki pitää suorittaa yhteiskunnan määrittelemien tavoitteiden mukaisesti. En piru vie mene järkyttymään enempää. Tule, nyt lähdetään kiireellä Dorikseen vetämään perseet. Se hyvä tässä maailmanlopussa on, ettei ne rahanahneet paskat kerenneet purkaa Dorista.” 

Päähenkilö katsoi, kun henkilö veti päähänsä kommandopipon ja lähti reippain ja määrätietoisin askelin loittonemaan. Tuo henkilö ei vilkaissutkaan Linnan suuntaan, josta kuului yhä vaan oudompia ääniä. Jähmettynyt päähenkilö kuiskasi miltei lumoutuneena:

”Mitä helvettiä?”

Klikkaa tiesi uusimpaan Legendaan!

Vuoden viimeisen Legendan aiheena on kapitalismi ja sen vuoksi päätimme toteuttaa lehden tällä kertaa hieman eri tavalla. Tästä pääset tutustumaan uuteen lehteen sähköisesti. Yliopiston ilmoitustaululta löytyy myös muutamia keräilykappaleita painetusta lehdestä.

Legenda 420

Kannattaa pysyä edelleen linjoilla, sillä paljon artikkeleita, tekstejä ja kuvia on vielä tulossa!