Jari Järvelän Klik – kuvattu historia

Kirjoittanut: Tatu Pajula

Klik (Tammi, 2020) on tuottoisan ja monia kirjallisuuspalkintoja keränneen Jari Järvelän uusin romaani. Teos seuraa Iristä, toisten varjoon jäävää valokuvaajaa, 1900-luvun alusta nykypäivään asti. 

Iriksen perhe hylkää hänet lapsena tuberkuloosisairaalaan tarkoituksenaan antaa hänen kuolla, koska Iris ei kasva pituutta normaalin lapsen tapaan. Kun tapattaminen ei onnistu, perhe vaatii Iriksen pois suvusta. Hän ei voi käyttää sukunimeään tai tehdä lapsia. Suvun turvasta ja nimestä poistettu Iris ei lannistu, vaan alkaa valokuvata. Iris on kameroineen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja ottaa monet historian kuuluisimmista valokuvista. Mukaan mahtuvat maailmansodat, modernismin taiteilijat sekä arjen tilanteet. 

Nykypäivänä kukaan ei tunne Iriksen valokuvia, koska miesvalokuvaajat ovat ottaneet kuvien kunnian. Romaani luo vaihtoehtoista historiaa väittämällä, että esimerkiksi tunnettujen valokuvaajien Henri Cartier-Bressonin ja Robert Capan kuvat eivät ole heidän omiaan, vaan Iriksen ottamia. Koska muut veivät Iriksen kunnian, hän muuttuu fiktioksi. Iris saattoi ollakin oikea henkilö, mutta kukaan ei vain muista häntä. Historia on näkökulmasta kiinni, ja todellisuus saattaa olla kovin erilainen kuin se, mitä nykyään pidetään historiallisena faktana.

Vaikka Iris onkin fiktiivinen hahmo, ei teoksen esittämä spekulatiivinen todellisuus ole kovin kaukaa haettu. Esimerkiksi Capan valokuvat sekä hänen tarinansa Normandian maihinnoususta herättävät vieläkin epäilyä. On täysin mahdollista, että Capa ei todella ottanut maihinnousun ensimmäisen aallon kuvia, vaan joku muu. 

Iriksen lisäksi Klikissä on muitakin naisvalokuvaajia. Teos esittelee esimerkiksi Vivian Maierin, yhdysvaltalaisen valokuvaajan, jonka teoksia on löydetty vasta 2000-luvulla. Signe Brander ja Gerda Taro ovat myös mukana, hekin enemmän tai vähemmän syrjittyinä. Fiktiivisen Iriksen rinnalla on siis myös oikeita esimerkkejä historiaan melkein unohdetuista naisista. Heidän avullaan Iriksen kohtalo nousee fiktiosta todellisuuteen. Klik kysyy Branderin, Taron, Maierin ja Iriksen kautta, kuinka monta muuta historian naista on jäänyt miesten varjoon. 

Klik liikkuu epätasaisilla rajapinnoilla. Teos huomioi historian unohdettuja naisia ja heidän työtään näyttämällä todennäköisen tapahtumakulun, jossa miehet eivät ansaitsekaan kaikkea heille annettua arvostusta. Romaani harhautuu silti aika-ajoin tehtävässään tuoda tunnustusta tunnustamattomille. Kun teos esittää fiktion avulla naisten huonoa asemaa miesten varjossa, se luo samaa syrjään työntämistä uudelleen. Tietyn kuvan tarinan jälkeen teos nimittäin viittaa yleensä suoraan esimerkiksi Cartier-Bressonin kuvaan, vaikka kertomuksessa on juuri kuvattu, kuinka Iris otti kuvan. Vaikka Iris onkin teoksessa tietyn kuvan todellinen ottaja, lukija päätyy viitteen nettihaun jälkeen Cartier-Bressonin nimeä toistaville sivuille. Lopulta siis puhutaan miehistä, vaikka pitäisi puhua naisten saavutuksista. Klik muistuttaa tällöin, ettei todellisuus ole välttämättä niin yksinkertaista. Silti teosta lukiessani olisin monikerroksellisen ironian sijasta monesti halunnut sen keskittyvän naisvalokuvaajiinsa miesten sijasta. Maailma ei tarvitse enää Picasso-, Capa- tai Cartier-Bresson-viitteitä. Enemmän Maier-, Brander- ja Taro-viitteitä, kiitos.

Jatkokertomus osa X/Viimeinen

Ymmärtämyksemme elämästä koostuu niistä kaikista pienen pienistä muistoista, jotka punoutuvat ja kietoutuvat yhteen. Me olemme osittain niiden summa ja koemme siksi itsemme jatkuvaisiksi ja ehkä ainutlaatuisiksi. Päähenkilön kuullessa olevansa simulaatiossa, eikä ollenkaan totta, hän automaattisesti hapuili elämäänsä ennen hävitystä ja kaaosta. Hän oli tuntenut Alakuppilassa muistoja, mutta ei osannut paikantaa, kenen muistoja hän oikeastaan oli siellä tuntenut ja niiden kautta ikävöinyt. Hän tunnisti ihmisiä, paikkoja ja niiden tarkoituksia, mutta ei oikeastaan osannut sanoa mitään muusta osasta elämäänsä. Persvaosta alkavan hien yltyessä kokovartalon mittaiseksi, paniikin hajustamaksi liemeksi, hänen mielensä kirkastui ja naamansa vääntyi hirvittäväksi väänteeksi. 

”Niin. Taisit juuri tajuta, ettet ole ollut olemassa ennen näitä tapahtumia” henkilö tunnelin suulla sanoi ja kaivoi repustaan sinisen Lucky Strike -askin. 

”Palaako?” hän kysyi tarjoten askia päähenkilöllemme, joka helpottui röökiaskin luomasta pienestä pakomahdollisuudesta. Vaiteliaana he polttelivat ja päähenkilö kokoili ajatuksiaan. Tosiaankaan ei häntä tuntunut olevan ennen näitä sanoja, eikä hän tiennyt, mikä kaikki hänen lävitseen oli virrannut. Kenen muistoja olivat alakuppilan muistot? Miksi hän muisti olleensa luennoilla? Häntä alkoi kylmätä toden teolla, eikä nikotiini enää kyennyt naulitsemaan häntä villiintyneistä ajatuksistaan. Hän katseli tunnelin suulla olevaa henkilöä, joka vaikutti äkisti niin ontolta, että hän olisi voinut leikata hahmon irti koko kuvasta. 

”Onko sinua ollut ennen kuin tulin tähän?” päähenkilö kysyi henkilöltä ääni väristen, vaikka koko kysymys oli itseasiassa päätön, ja hän pelkäsi vastausta. Henkilö poltteli tupakkaansa hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi osannut vastata, mutta ryhdisti sitten olemustaan. 

”Kuule, en minäkään tiedä kaikkea, mutta uskon tietäväni miltä sinusta tuntuu. Kamalalta, siltä kuin olisit ilmestynyt tyhjästä ja ollut jo kokonainen tai kuin olisit muiden vallassa, jatkuvan luontityön prosessissa. Sinulle tulee muistoja, ja tunnistat henkilöitä, mutta et ole kuitenkaan kukaan. Olet vain opiskelija, et sen enempää, etkä muista kuinka päädyit tämän katalan kerran yliopistolle. Se kaikki johtuu siitä, että olemme tarinassa, jota kirjoittavat useat ihmiset. Nämä ihmiset ovat ilmeisesti väsyneitä ja padonneet vihaansa niin yliopistoa kuin maailmaa kohtaan, koska he polttavat kaiken ja laittavat meidät sekoamaan. Ehkä kuvastamme heidän tuntemuksiaan tässä sekavassa maailmassa, jossa raha ja loputon tehokkuus ohjaavat kaikkea inhimillistä toimintaa.” 

Sanat ”olet vain opiskelija” syöpyivät päähenkilön päähän. Vaikka hän kuinka yritti, ei ollut olemassa muuta määritelmää. Hänen nenäänsä tulviva palavan katku, hien kostuttama vaatekerrasto ja nikotiinin luoma huimaus tuntuivat kyllä hänen kehossaan, mutta hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään muuta. Silloin Linnasta kuului voimakas, räjähdystä muistuttava ääni. Molemmat säpsähtivät ja katsoivat toisiaan silmät selällään. Sanoja ei tarvittu. He tiesivät, että jotain omituista, kaamea ja arvaamatonta tulisi tapahtumaan, eikä heillä olisi siihen mitään sanottavaa. Päähenkilön suu alkoi jo muodostamaan tuttuja sanoja, mitä helvettiä, kun tunnelin suulla ollut henkilö kaivoi reppuaan raivokkaasti. 

”Minä en hyväksy tätä. En aio mennä katsomaan, mitä tuolla tapahtuu. Olen jo nähnyt liikaa ja tuolla varmasti poltetaan tällä hetkellä ännännen vuoden opiskelijoiden suorituksia, ehkä jopa ruumiita. Se ei yllättäisi minua tässä maailmassa, jossa kaikki pitää suorittaa yhteiskunnan määrittelemien tavoitteiden mukaisesti. En piru vie mene järkyttymään enempää. Tule, nyt lähdetään kiireellä Dorikseen vetämään perseet. Se hyvä tässä maailmanlopussa on, ettei ne rahanahneet paskat kerenneet purkaa Dorista.” 

Päähenkilö katsoi, kun henkilö veti päähänsä kommandopipon ja lähti reippain ja määrätietoisin askelin loittonemaan. Tuo henkilö ei vilkaissutkaan Linnan suuntaan, josta kuului yhä vaan oudompia ääniä. Jähmettynyt päähenkilö kuiskasi miltei lumoutuneena:

”Mitä helvettiä?”

Kritiikki: Venla Saalon Kukkia maan alla – sanomattomat toiveet

Tatu Pajula

Kukkia maan alla (Gummerus, 2020) on Venla Saalon romaani Berliinissä risteävistä ihmiskohtaloista. Saalon lasten- ja nuortenromaani Kirkkaalla liekillä oli 2012 Finlandia-palkintoehdokkaana. Kukkia maan alla aloittaa Saalon aikuisille suunnatun kirjallisuuden uran loistokkaasti.

Teos kuvaa pääasiassa kahta hahmoa, Mariannaa sekä Amaliaa. Marianna on jämähtänyt Berliiniin kukkakaupan myyjäksi maailmalla vietetyn nuoruuden jälkeen. Hänen elämäänsä kuuluu myös Puolassa asuva veli, Borys, sekä vieraantunut äiti. Amalia taas on tulevaisuuteen kurkottava urakiituri, joka unelmoi englannin kielen kartuttamisen tuo- masta mahdollisuudesta päästä kor- kealle business-elämään. Amalian mukana kulkee hänen poikansa, vilkkaalla mielikuvituksella sekä luovuudella varustettu Karim.

Lyhyehkö (159 s.) Kukkia maan alla muodostuu nopeasti luettavista luvuista, joiden välillä näkökulma siirtyy henkilöstä toiseen. Mariannan ja Amalian lisäksi Borys, Mariannan äiti sekä Karim pääsevät kertojan

rooliin ja kertojan vaihtuessa teoksen maailmakin muuttuu kiitettävästi. Henkilöiden äänet, ajatukset ja teot erottavat heidät toisistaan ja luovat teokseen pirteästi etenevän rytmin. Kukkia maan alla on teos, jota on todella ilo lukea ja sen lyhyyden vuoksi teos etenee äkkiarvaamatta kerralla tai muutamalla loppuun asti.

Teoksen lyhyys on kuitenkin hämäävää. Vaihtuvat luvut loppuvat monesti kuin kesken tilanteisiin, joita olisi halunnut tarkkailla kauemminkin. Marianna tapaa esimerkiksi vieraantuneen äitinsä yhtäkkiä kukkakauppansa edessä 12 vuoden erilläänolon jälkeen. Kohtaus loppuu äidin ilmoittaessa, ettei hän ole saanut vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä. Luvun jälkeen erikoiseen tapaamiseen ei enää palata.

Fragmentaarisuus teoksessa palvelee kuitenkin sen teemaa henkilöiden keskinäisestä irrallisuudesta. Marianna joutuu kestämään katkeilevaa puhelinyhteyttä veljeensä ja Amalia elää enemmän tulevaisuuden fantasioissaan unohtaen keskittyä nykyhetkeensä. Borys haluaisi Marian- nan muuttavan takaisin Puolaan mut-tei pysty sanomaan tätä ääneen. Karim taas toivoo, että hänen äitinsä kiin- nittäisi enemmän huomiota häneen. Hahmoja yhdistävä tekijä on Puolassa sijaitseva vanha talo, jossa Marianna, Borys sekä heidän äitinsä asuivat. He muistelevat taloa ja näkevät siitä samankaltaisia unia. Amalia taas haikailee kiireisen kaupungin keskellä muuttavansa samaiseen henkilöiden unissa esiintyneeseen taloon. Mennyt, nykyhetki ja tulevaisuus sekä ihmisten välit vaikuttavat toisiinsa matkojen päästä, joten teoksen kirjallinen katkonaisuus sopii kuvaan hyvin. Kukkia maan alla vihjailee etevästi henkilöidensä toiveista antamatta liikaa ilmi. Kaikki heistä toivovat jotakin, mutta heidän tuntuu olevan vaikea ilmaista toisilleen, mitä se jokin on.

Henkilöiden vaikeus puhua toisilleen toiveistaan on aidosti ja herkästi esitetty piirre romaanissa. Kukkia maan alla näyttää henkilönsä tilanteissa, joissa menneisyydestä on jo liikaa aikaa, mutta tulevaisuuteenkaan ei vielä pääse: ”Amalia odottaa ja odottaa, että aika kuljettaisi hänet eteenpäin, nopeasti, nopeasti, sinne, missä hänen kuuluu olla.” Välitilassa olevat valtaa se jokin nimetön ahdistus, joka estää heidän läheisyytensä. Marianna- kin pohtii tätä jotakin: ”Ihan kuin hän olisi unohtanut jotakin. Tai kuin olisi juuri muistamaisillaan jotakin. Jokin uni, jokin tilaus? Lupaus, sopimus, aie?” Kuin päiväunessa hahmot kurottavat havahtumista kohti, mutteivat juuri yllä ja tämä kurotus ihmisten vä- lissä luo teoksesta erityisen syvällisen. Kukkia maan alla on tarkkanäköinen, varma ja koskettava romaani tilanteesta, jossa vaikeat, julkipuhumattomat asiat ovat tapahtuneet jo aikoja sitten ja ne poispyyhkivä sovinto odottaa itseään.

Humanistin unelmia

Tytti Rantanen

Olen flaneeraamassa vapaapäivän ratoksi kaupungilla, ja kolea tuuli saa hämärtyvän loppusyksyn iltapäivän tuntumaan synkempääkin synkemmältä. Niinpä ei olekaan ihme, että erään pikkukujan vielä piskuisempi antikvariaatti vetää minua normaaliakin houkuttelevammin puoleensa. Astun sisään, ja oven yläpuolella olevan kellon helähdys rikkoo uneliaan rauhan. Tiskin takana nuokkunut nuori myyjä naulitsee rauhallisen, mutta silti jotenkin vangitsevan katseensa minuun. Hermostuneesti sipaisen mustan baskerini alta karanneet hiussuortuvat sivuun ja löysään hieman kaulaliinaani. Peittääkseni hämminkini teen näennäisen hajamielisesti kierroksen hyllyjen välissä ja ympärille katseltuani huomaan olevani ainoa asiakas.

Kuten aina, menetän täysin ajantajuni kirjahyllyjen sokkeloissa. Kuulen, kuinka myyjäpoika laskee taustalla vaimeasti kassaa ja valmistautuu ilmeisesti sulkemaan liikkeen. En kuitenkaan anna sen häiritä itseäni, vaan otan oman aikani. Havahdun vasta, kun tunnen, että joku on lähelläni. Käännyn, ja olen törmätä myyjään, joka on ties kuinka kauan katsellut, kuinka olen sormeillut kirjojen selkämyksiä lasittuneessa transsitilassa. Vähääkään hämmentymättä hän kysyy, voisiko olla jotenkin avuksi, ja lisää samaan hengenvetoon, että on sulkemassa liikettä. Vasta nyt huomaan virttyneen villatakin alta hänen runollisen humanistivartalonsa, sekä sotkuisen hiuskuontalon ja paksusankaisten silmälasien takaa minuun porautuvat magneettiset, joskin hieman raukeat vihreänharmaat silmät. Kun olen huomaamattani unohtunut tuijottamaan, katse muuttuu kysyväksi. Hätkähdän ja soperran: ”Niin, ei teillä Anaïs Niniä sattuisi olemaan tai Decameronea..?” Lasien takaa näkyy välähdys ja miehen suu kääntyy viekoittelevaan hymyyn: ”Ei tällä haavaa, mutta tuolla takahuoneessa voisi olla jotain muuta kiinnostavaa..” Hänen käheä äänensä saa polveni notkahtamaan ja kuin noiduttuna seuraan häntä, kun hän pehmeästi, mutta päättäväisesti johdattaa minut takahuoneeseen, joka toimii myös varastonsa.

Jään kuitenkin hämärästi valaistuun huoneeseen toviksi yksin, sillä mies häviää, ja raskaasta kolauksesta päätellen hän sulkee liikkeen oven tältä päivältä. Meitä ei siis häiritsisi kukaan. Sormeilen odotellessani kirjapinoja ja olen niin jännittynyt, että selkärankaani pitkin kirmailee sähköisiä sykäyksiä. Vihdoin tunnen hänet takanani, miltei painautuneena minuun kiinni. ”Haluatko hyvää?” hän kuiskaa viettelevästi. Nielaisen kuuluvasti, käännyn ja näen miehen pitelevän suunnatonta…

…vanhaa kirjaa. Vavahtelen innosta ja hapuilevin sormin hivelen sen nahkaista kantta kaiverruksineen. Tuhannet väristykset kiirivät ympäri kehoani jo näistä ensimmäisistä kosketuksistakin. En halua ajatella tulevaa etukäteen, vaan yritän ottaa tilanteen hetki kerrallaan nauttien joka sekunnista. Mies kuitenkin siirtää kirjan kiusoittelevasti syrjään, jolloin huokaisen pettymyksestä. Hieman vakavoituen hän kaivaa taskustaan kummallekin parin ohuita kumikäsineitä, ”kaiken varalta”, kuten hän itse sanoo, ja nyökkään kiitollisena hänen vastuuntuntoisuudestaan, oma järkeni kun on sumentunut kiihkosta.

En enää hallitse itseäni, ja vääntelehdin tuskaisena, mutta viimein mies armahtaa minut ja varmoin ottein tuo kirjan taas eteemme. Hän ei enää itsekään kestä, vaan tempaisee niin kiihkeästi kuin suinkin voi kirjaa vahingoittamatta sen kannen auki. En voi olla huokaisematta ääneen hurmiosta, kun näen sen olevan Shakespearen koottujen draamojen ensipainos, Cajanderin suomennoksena! Tämä on jo melkein liikaa, ja nautinto alkaa tuntua melkein sietämättömältä, mutta ahnaasti mies kääntelee sivuja eteenpäin. Luulen tulevani hulluksi tästä suloisesta kidutuksesta ja hengitykseni käy raskaaksi. Villiinnyn jopa heittämään baskerini ja kaulaliinani nurkkaan, ja mieskin riehaantuu avaamaan villatakkinsa ylimmän napin. Hänen silmälasinsa ovat huurtuneet, niin polttavaa kiihkomme on.

En enää voi olla hiljaa, vaan suustani purkautuu aistillinen vaikerrus ”mmmmdeSaussureaaah” Mies säestää minua murisemalla vastaan eläimellisesti: ”fouCAULT”. On kuin minut olisi singottu toiseen ulottuvuuteen, jossa sateenkaaren värien täyttämällä yötaivaalla villihevoslauma juoksisi ylitseni. Kirja lähestyy loppuaan, kuten mekin. Mies urahtaa huohottaen, kuin viimeisillä voimillaan: ”Heidegger” On kuin jokin salattu pato avautuisi sisälläni ja soperran villisti: ”Mitä? Sano se! Sano se kovempaa!” Mies purkaa kaiken patoutuneen alkuvoimansa ja karjahtaa kuin luolamies, niin että se varmasti kuuluu viereiseen liikkeeseen (tai vähintään oven ulkopuolelle, ottaen huomioon hänen ketjupolttamisen rasittamat humanistikeuhkonsa): ”HEIDEGGER!!” ja lysäyttää sen jälkeen voipuneesti kirjan kannen kiinni. Olemme saavuttaneet täyttymyksen.

Hetken olemme kumpikin aivan voimattomia. Palattuani jälleen tähän maailmaan poimin lattialta sinne valahtaneen kaulaliinani ja baskerin, jonka olen hurjassa kiihkossani viskannut nurkkaan. Myyjä katselee raukeana pukeutumistani, käärii sätkän ja hymyilee paheellisesti: ”Tuntui aika… hyvältä. Otetaan joskus uusiksi. Meille on ensi viikolla tulossa Goethen ensipainoksia..” Hymyilen vain takaisin salaperäisesti, isken silmää ja katoan illan pimeyteen, jota ensimmäiset hiutaleet pehmentävät sulavaliikkeisellä tanssillaan.

Julkaistu aiemmin Legendan numerossa 4/2004.

Snusdalen!

Irene Easton

Tove Jansson lasketaan yhdeksi lastenkamarien nurkkakiveksi. Muumien filosofisen ja humaanin elämänkatsomuksen nimeen vannotaan lukuisissa maissa ympäri maailman. Janssonilainen ajattelutapa onkin onnistunut tekemään globaalin invaasion mieleen. Autoritaarisen johtajan tavoin janssonliike on onnistunut tukahduttamaan kaikki muumimaailman arveluttavuuteen viittaavat soraäänet. Päätin kuitenkin riskeerata oman turvallisuuteni ja nostaa koko karvaisen totuuden pöydälle.

Ensimmäinen silmiin suorastaan pomppaava vihje muumimaailman pohjamudista on hahmo nimeltään Nuuskamuikkunen. Nuuskamuikkunen on erähenkisesti pukeutunut elämäntapahengaaja, joka oikeastaan ei tee mitään muuta kuin onkii ja polttelee piippuaan. Jo nimen etymologia on huolestuttava. NUUSKAmuikkunen, SNUSmumriken, SNUFkin.

Kaikkien mieliin on taottu kuva aina hyväntuulisesta filosofista, mutta mitäköhän tuon herrantertun ja kaikkitietäjän huulenpoimussa taitaakaan piilotella. Nuuskamuikkusellahan on melko ulkoneva ylähuuli, jonka pullotukseen ei varmastikaan kiinnitetä huomiota. Onko tämä tulkittavissa niin, että huuliharppujen, vaeltamisen ja onkireissujen värittämään harmoniselta vaikuttavaan elämäntapaan kuuluu lähtemättömästi nuuska? Ovatko muumikirjat lifestyle opas easy goig -rentuille?

Ruotsi on kostean nuuskan kotimaa. Jansson paljastaakin omat ruotsalaissympatiansa soluttamalla noinkin terveydelle haitallisen aineen keskelle kehdosta asti omaksuttavaan ilosanomaansa. Näin Jansson on luonut jo usealle sukupolvelle positiivisen asenteen nuuskaa kohtaan ja kasvattanut suomalaisten taxfree-nuuskasinkojen rahtaamista Suomen puhtaille kunnaille. Ruotsista pumpataan suomalaisiin suoniin kilokaupalla potaskaa, kasvinsuojeluaineiden jäämiä ja lyijyä! Ja ajatelkaa missä kunnossa nuuskamuikkusen limakalvot ovat monen kymmenen vuoden käytön jälkeen. Posken raapiminen käy varmasti vaivatta ylähuulen kautta.

Janssonin Nuuskamuikkunen lypsää merkityksiä myöskin historiallisesta herra-alamainen asetelmasta. Nuuskahan on alun perin ollut Ranskan hovin tapa eikä kuulunut laisinkaan tavallisen kansan elämäntapoihin. Vähitellen nuuskankäyttö levisi muihinkin kansankerrostumiin ja poimuihin ja nuuska junttiutui. Suomalaisethan yleensäkin kyykistelevät vielä sankin hanakasti ruotsaisten kyseenalaisen paremmuuden edessä. Tukholmaan lähdetään pariksi tunniksi leikkimään herraskansaa ja tuomisena onkin sitten nerokkaasti möllein tapa koko maasta. Mutta yritäpäs sanoa herre Gud huulia oikeaoppisesti suipistaen lehterin ollessa ladattuna täyteen eritettä muistuttavaa ainetta.

Nuuska itsessäänhän on aistihybridi; se vetoaa jokaiseen aistiin meissä. Se näyttää, se tuntuu, se haisee, sen katkaistuun ruiskuun ja huuleen tunkemisesta lähtevä maiskahteleva ääni kuulostaa – niin – kaikki mielijohteet osoittavat samaan magneettiseen pisteeseen – peräreikään. Nuuskankäyttäjät ylipäätänsä leimataan tähän anaaliseen vaiheeseen jumittumisensa takia kovin paskamaisiksi tyypeiksi. Piilomerkitysten kautta Jansson rakentaa meihin ristiriitaisia tunteita nuuskasta; vaisto käskee karkuun, mutta mieli hiljaa hyväksymään. Muumi-kirjat ovatkin osa ruotsalaisten suurta salahanketta, tavoitteenaan suur-ruotsin palauttaminen maailmankartalle. Mielimanipulaatiolla suomalaisten pelätty sisu taltutettaisiin vain pieneksi hyriseväksi kissanpojaksi. Hankkeen vaarana oli lukemista vieroksuva kansanosa. Onneksi avuksi tuli teknologinen kehitys ja japanilaisten (huom. ruotsalaisten liittolaisia) suhertama televisiosarja pullahti tuhansien lasten silmien eteen. Piirretyn aivomassaan uppoavassa rallatuksessa on aivopesun makua: “Karkeloi kansa ja kunnailla soi. Muumeilta elämää oppia voi.”

Nuuska ei kuitenkaan valitettavasti ole ainut päihde joka on saanut vapaasti mellastaa muumilaakson suljetussa yhteisössä. Ensinnäkin Muumipappa ja Nuuskamuikkunen polttavat tupakkaa. Lapsien alitajuntaan iskostetaan ajatus tunnelmallisesta ja harmittomasta kessuttelusta. Myöskään ei voida olla varmoja, että Muumipapan piipussa savuaisi juuri tupakka. Mistä tiedämme, etteivät papan viattomalta vaikuttavat kessuviljelmät olekaan oikeasti marihuanaviljelmiä?

Muumimamman obsessiivinen laukunkäyttö viittaa myöskin järkkyneeseen mielenterveyteen ja kenties laukkufetissiin. Mamman ikkunalaudalla ja puutarhassa kasvattamat kasvit eivät välttämättä kestä kriittisesti tarkkailevaa silmää. Mamma ja pappa ovat sitä paitsi hälyttävän passiivisia ja hyväntuulisia perusluonteeltaan. Pössyttelyhän pitää mielen ja kehon rennossa, selkärangattomassa tilassa.

Muumien useissakin kirjallisissa lähteissä viitatut seikkailut ovat hallusinogeenisen luonteensa vuoksi selkeä todiste muumilaakson Corleonien päihdekulttuurista; lennellään vaaleanpunaisilla pilvillä, omaa poikaa luullaan hirviöksi, talo muuttuu yhtäkkiä viidakoksi, lapsi on näkymätön tai isä lähtee hattivattien kanssa merille. Muumien mielenmaisemaa värittävät muutenkin melko paranooiset mielikuvat “Möröstä” ja “Taikurista” joiden käyntejä pelätään. Runsaan huumeidenkäytönhän on todettu jyrsivän aivoja ja aiheuttavan perusteetonta epäluuloisuutta.

Viimeinen piste muumien herba-elämässä on ilmeinen nudismi-ihanne. Suurin osa Muumilaakson väestä kirmaa niityillä peppu vilkkuen ilman, että kenestäkään se on poikkeavaa. Pahinta on, että muumien nudistiseen elämäntyyliin houkutellaan varsinkin alaikäisiä mukaan.

Globaalisti eri kieliin takertunut muumi-imago on lähes murtumaton. Muumimaailman vaihtoehtoisia tulkintoja ei oteta tosissaan, koska sen vaikutukset toimivat vain alitajuisella tasolla. Nuuskan ja ruohon vallatessa alaa suomalaisilla tajuntamarkkinoilla kannattaakin kysyä itseltään haluanko minä osaltani tukea tätä kasvua. Suomen rajat ovat uhattuna. Ehnroth on ollut kokoajan oikeassa. Rakentakaa muumikirjarovioita, puhukaa lapsillenne ja matkustakaa yhteiselle kuntoutumisleirille Lappiin tyhjentämään mielenne. Läntisen horisontin tarkkailu ei auta, sillä ne ovat jo kaikkialla.

Julkaistu aiemmin Legendan numerossa 2/2002.

Kirottu kirjallisuus!

Terhi Väänänen

Oletko aivan varma, että haluat olla kirjallisuudenopiskelija, opettaa kirjallisuutta tai tulla kirjailijaksi? Elokuvamaailman silmin vaikuttaisi siltä, että valintasi ei ole terveellinen. Fiktiossa kirjallisuusihmisillä ei mene hyvin.

Miksi Levottomissa päähenkilöön, Mikko Nousiaisen esittämään sekundaseppoon, pakonomaisesti tarrautuvasta Tiinasta on tehty kirjallisuudenopiskelija? Siksikö, että juuri kirjallisuudenopiskelijan voisi uskoa kutovan tällaisen harhakuvitelmien ja itsepetoksen verhon ympärilleen? Hän elää kirjojen fantasiamaailmassa, ja on vaarassa siirtää sen myös arkitodellisuuteen. Herkkä ja kärsivä kirjallisuudenopiskelija on myös elokuvassa Wonder Boys. Siinä Tobey Maguire näyttelee kummallista ja syjäänvetäytyvää kirjailijanalkua, joka asuu yliopiston siivouskomerossa.

Niin, yhteistä elokuvien kirjallisuudenopiskelijoille ja -professoreille näyttää olevan se, että he haluavat kirjailijoiksi. Kirjallisuuden opiskelu ja opettaminen ovat toisarvoisia, kirjailijuus tavoiteltavaa ja arvostettua. Tobey Maguiren esittämä James nousee kurjuudestaan tulemalla juhlituksi esikoiskirjailijaksi. Hänen opettajansa, menestyskirjailija Grady Tripp on vajonnut keskinkertaisuuteen, ymmärtää sen ja kärsii. Elokuvissa oman rajallisuuden tuskallinen tiedostaminen näyttäisi olevan kirjallisuudenopettajien kiirastuli – Kubrickin ja Humbert Humbertin tapauksessa 12-vuotiaan nymfetin lumo.

Poikkeus kirjallisuudenopettajien angstiseen ja kieroutuneeseen joukkoon tuodaan elokuvassa Kuolleiden runoilijoiden seura. Siinä Robin Williams näyttelee opettajaa, joka on oppilaidensa inspiraatio. Hän opettaa heitä elämään totuudellisesti ja tarttumaan hetkeen – kirjallisuuden avulla. Piristävää jo siinäkin mielessä, että tässä elokuvassa annetaan arvoa kirjallisuudelle itselleen, eikä vain myyttiselle kirjailijuudelle.

Entä sitten itse kirjailijat? Vaikuttaisi siltä, ettei kyseinen ammatti ainakaan elokuvissa ole opiskelijoiden ja opettajien haaveilun arvoinen. Mementon ohjanneen Christopher Nolanin elokuvassa Insomnia Robin Williams nähdään tällä kertaa kirjailijana – ja murhaajana. Samalla tapaa Kubrickin Stephen Kingin teokseen perustuvassa elokuvassa Hohto kirveen vartta heiluttaa kukapa muu kuin kirjailija. Mielenvikaisuus ja vahingoittamisen tarve näyttäisivät olevan ammattikunnan jäseniiin liitettäviä ominaisuuksia. Jos kirjallisuudenprofessorit suomivat tuskaisuudessaan omaa psyykeään, eivät kirjailijat näe mitään syytä jättää rankaisematta myös lähimmäisiäään. Toisessa Stephen Kingin kirjaan perustuvassa elokuvassa, Piina, asetelma käännetään kuitenkin päinvastaiseksi. Tällä uhri ja väkivallan kohde on kirjailija ja piinajana toimii tämän harras ihailija.

Elokuvissa on nähtävissä selkeä kaari. Mitä syvemmällä olet kaunokirjallisuuden maailmassa, sitä enemmän kärsit. Kirjallisuudenopiskelijat ovat syrjäytyneitä ja todellisuudesta irtautuneita ja professorit tuskaisia itsekriitikkoja. Kirjailijat antavat henkisesti kaikkensa kirjallisuudelle ja maksavat hinnan myös fyysisenä kipuna – joko muihin purettuna tai itse kärsittynä. Voimme lohduttautua ajatuksella, että kyse on vain representaatioista ja stereotypioista. Mutta takaraivoon jää kuitenkin epäilys, kirjallisuudessa on jotain perin vaarallista.

Julkaistu aiemmin Legendan numerossa 1/2003.

Kielen muotoinen todellisuus – Kristiina Wallinin Meduusameri

Meduusameri (Tammi, 2020) on palkitun runoilijan Kristiina Wallinin kuudes kokoelma. Edellinen kokoelma Valon Paino (2016) keskittyi surun ja menetyksen kuvaukseen. Nyt Wallin kirjoittaa ihmisen ja luonnon, kielen ja todellisuuden sekä tajunnan ja alitajunnan yhteydestä. Meduusameri on monimutkainen, särmikäs ja vaikea teos, jonka monet puhujat, hahmot ja tekstilajit vaativat lukijaltaan pitkäjänteisyyttä ja monia lukukertoja. Kaikki runot eivät välttämättä avaudu ensimmäisellä lukukerralla eivätkä toisellakaan. Luin teoksen kolme kertaa läpi ja silti jotkut kohdat ovat vieläkin selityksen tuolla puolen.

Meduusameri puhuu kirjoittamisen voimasta ja rajoista. Teos alkaa, kun puhuja ”kirjoittaa pohjavirtaan huoneen, joka on saman tien vieras”. Teoksen loppu on otsikoitu: ”Loppusanat: kirjoituksen jälkeen”. Näiden väliin jäävä osa, eli koko teos komeudessaan, on kirjoitusta kirjoittamisesta ja kielestä, joka on lopulta teljetty todellisuuden ulkopuolelle. ”Tämä kaupunki on rakennettu upoksiin, ei vokaalien ja konsonanttien varaan.” Silti kirjoittaminen on tapa muokata maailmaa. Meduusameri kuvaa Pikkusisko-nimistä hahmoa, joka muuttaa todellisuutta puheellaan ja kirjoituksellaan. ”Kun pikkusisko sanoi lumi, puutarha routi”. Kielen voima on todellinen ja samalla pelottava.

Pikkusisko lähenee shamaania kyvyssään ohjata maailmaa sanoillaan. Hän on myös lähellä luontoa ja ammentaa voimansa siitä. Meduusameri kuvaa, kuinka hän huutaa lokin kanssa ja vie leväpatjan huoneeseensa. Runon puhuja saattaa itse olla tämä Pikkusisko. Hän nimittäin mainitsee, että jos hän kirjoittaisi omakuvan, hän olisi ”taas pikkusisko”. On kuitenkin epäselvää, onko Pikkusisko sama kuin pikkusisko. Ehkä, ehkä ei. Kokoelma saa tutkimaan pieniä asioita ja miettimään niiden mahdollisia merkityksiä.

Vaikka merkityksiä ei lopulta löytyisikään, on jo erityistä, että niitä ohjautuu pohtimaan. Meduusameri painottaa myös kielen ja todellisuuden erolla merkitysten löytymistä kielestä, joka pyrkii kuvaamaan todellisuutta. Näin silloinkin, kun todellisuus on kielelle liikaa: ”marginaaliin kirjoitettu meri, ikään kuin se mahtuisi”. Kielipelit ovat ilahduttavia, vaarallisia ja syvästi inhimillisiä. Ne latautuvat merkityksillä, joita todellisuudesta ei välttämättä löydy.

Teos jakaantuu kursivoituun ja tavalliseen tekstiin. Tavallinen teksti kuvaa päivää ja kursiivilla kirjoitettu yötä. Yöllä teksti villiintyy ja matkaa unen ja alitajunnan maailmaan: ”Öisin kieli on eri. Sanat katkeilevat ne juutt – -”. ”Mutta meduusat työntyvät oven alta huoneeseen.” Yön kielen valtaavat luonto ja kielentakaisuus. Puhe katkeilee ja hakee rajojaan. Yliluonnollinen saa otteen ja meduusat valtaavat sivun. Toisaalta yö on myös minuuden toteutumista. Öisin puhuja kertoo omakuvastaan ja piirteistään, jotka tekevät hänestä hänet. Tärkeimmät piirteet tulisivat ensin ja ”Muu ruumis seuraisi perässä: käsien on tartuttava, pään huojuttava tuulessa”.

Meduusameri on myös eräänlainen muistikirja tärkeistä asioista: luonnosta, kirjoittamisesta ja ihmisen paikasta näiden sisällä. Puhuja mainitsee, että ”Kirjoitan muistiinpanoja, vaikka unohtaminen on mahdotonta”. Hänen on mahdotonta unohtaa jotain, mikä on hänelle ominaista. Hänen osaansa luonnossa ja kielessä ei koskaan tarvitse oppia muistamaan, koska se on jo osa häntä. Mitä ei tarvitse tai voi muistaa, ei voi unohtaakaan. Kaikki kelluvat vain samassa meressä, ja meduusat ja ihmiset ovat kummatkin suurimmaksi osaksi vettä. Kaikki on samaa: vettä. Teos kokeileekin posthumanismin vaatetta metamorfoosin avulla. Puhuja kertoo olevansa ”kolmas meduusa vasemmalta” ja viimeinkin ”teitä vanhempi”. Hän myös miettii elämää ”aikamuotojen ulottumattomissa”, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kieppuvat kehää. Imperfektit, preesensit ja perfektit tarkoittavat samaa.

Vaikka alussa sanoin Meduusamerta vaikeaksi, riittävän monet asiat alkavat välittää lopulta merkityksiä; teos ei jätä lukijaansa rannalle. Se sanoo, hei, mennään mereen – päätä myöten. Upoksissa, meduusojen kanssa, merkitykset muodostuvat.

Tatu Pajula