Miksi Maria Veitola herättää niin paljon tunteita? Onko hänen kirjansa lukemisen arvoinen? Entä onko self-help Veitolan uusin, salainen aluevaltaus? Tuisku Tuukkanen etsii vastauksia.
Muutamia kuukausia sitten olin kuuntelemassa Maria Veitolan haastattelua Helsingin Kirjamessuilla ja jokin tuossa maireassa, positiivisuushypeä täynnä olevassa haastattelussa ärsytti minua.
Veitola oli esittelemässä uutta kirjaansa Veitola (2018), joka on näyttävä teos. Se on iso ja painava opus, jonka kannessa on tyylikkäitä painokuviointeja. Kansien sisällä tekstin asettelu on poukkoilevaa ja löytyypä seasta myös hymynaama. ”:)”.
Räväkkä, rehellinen ja samaistuttava bosslady on meille kaikille tuttu. Kirjamessuilla Veitola puhui sairauksistaan, terapiastaan, ja jakoi anekdootin vanhemmasta ja lapsesta, joiden vaikea suhde paranikin yhtäkkiä heidän molempien luettua Veitolan. PIM! Self-help. Veitola on self-helpiä, ajattelin siellä ihmismassojen keskellä, enkä ole sittemmin päässyt ajatuksesta irti.
*
”Veitola ei todellakaan ole self-helpiä,” ystäväni kiivastuu, kun selitän oivallustani muutamaa päivää myöhemmin. Ystäväni on miltei loukkaantunut, että kehtasin ehdottaa tätä tarkastelutapaa. Self-helpillä on huono maine, Maria Veitolalla hyvä. Ystäväni reaktio saa minut kuitenkin epäilemään hypoteesiani. Veitola on korostanut itse, ettei teos ole elämänkerta, vaikka instagram-tilillään hän sanoo, että teos ”kertoo mun tähänastisen tarinan.” Lause toistuu usein, myös kirjan markkinoinnissa. Takakannessa lukee, että ”tämä on mun tähänastinen matkani minuksi.”
Veitolan on vuosien varrella kirjoittanut kolumneja erinäisiin lehtiin, ja niistä Veitola koostuu. Selvää on, ettei se ole kaunokirjallinen teos, mutta sitä on ollut ilmeisen vaikea kategorisoida. Kirjakaupoissa sen on voinut vaihtelevasti löytää niin uskonnon, psykologian kuin tietokirjallisuudenkin osastoilta. Teosta voisi ajatella tietynlaisena modernina henkilökuvana, kertovathan kolumnit hänestä ja hänen kehityksestään. Kolumneista voi yrittää etsiä mosaiikkimaista hahmotelmaa Maria Veitolasta.
Kiinnostavan ilmiöstä tekee se, että juuri tämä kirja on herättänyt niin voimakkaita (positiivisia) reaktioita lukijoissaan. Messuilla Veitola kertoo saaneensa runsaasti palautetta teoksestaan. Veitolan mukaan näissä viesteissä korostuu juuri ihmisten kokema samaistumisen tunne. Kirjamessuilla Veitola hehkuttaa saamiansa viestejä, joissa lukee, että ”sä ajattelet just niinku mä!” tai ”musta tuntuu et me ollaan ystäviä nyt!” Lukijat kokevat samaistuvansa Veitolaan, kokevansa yhteenkuuluvuutta ja saman sieluisuutta.
Tästä voi päätellä, että kirjan markkinointi on ollut onnistunutta, onhan sitä selkeästi yritetty markkinoida juuri Maria Veitolan ruumiillistumana. Takakansitekstissä Veitola muka puhuttelee suoraan lukijaa ”Mä luulen, että löydät [tästä kirjasta] monta juttua, jotka saa sut ajattelemaan ja joihin sä voit samaistua.” Teosta on markkinoitu ystävänä: tästä saat seuraa. Erään instagram-kuvansa alle Veitola olikin kirjoittanut, että ”Jos sä joka luet tätä, oot ystävätön ihminen, mä toivon että voin olla sulle kirjani välityksellä ystävä tai edes jokin ystävän kaltainen.”
Toki kirjoista voi saada tukea, mutta voiko läjä yhteen nidottuja papereita todella korvata ystävän? Ostaako syrjäytynyt henkilö Veitolan kirjan itselleen seuraksi?
Samaistumispuhe ei kuitenkaan ole uutta, ja Veitolan henkilöbrändiäkin on rakennettu jo vuosikausia. Kirja on vain tämän ilmentymä. Veitolan puheet ja esimerkit siitä, kuinka kirja olisi ”kaikille” ovatkin hieman naurettavia. Uskaltaisin nimittäin väittää, että kirjaa lukevat lähinnä ne, joille Veitola on jo tuttu, ja jotka jo lähtökohtaisesti suhtautuivat tähän positiivisesti. Mahdollisesti he, jotka jo seurasivat Veitolaa vaikka, no, instagramissa.
*
Teoksen läpi kulkee Veitolan pyrkimys ymmärtää itseään. Hän etsii vastauksia nykyisyyteensä menneisyydestään ja toisaalla diagnosoi itsensä ”tämän ajan uhriksi,” koska joutuu multitaskamaan. Samalla Veitola kuitenkin korostaa ihmisen vastuuta hyvinvoinnistaan ja kirjoittaa, että ”kyllästyin voimaan huonosti,” aivan kuin hyvinvointi olisi pelkän päätöksen varassa.
Teoksessa on muitakin arveluttavia puolia. Se on täynnä keittiöpsykologiaa ja kyseenalaisia pohdintoja. Veitola esimerkiksi miettii, josko hänen terveysongelmansa olivat ”sittenkin jostain syvältä kumpuava testi. Että uskallanko mä luottaa [puolisooni], että hän pysyy mun rinnalla ja rakastaa mua (–)?”
Loppujen lopuksi, teoksena Veitola on melko tylsä. Käsitellyt aiheet eivät pääosin ole uusia tai erityisen jännittäviä, vaikka muutama mielenkiintoinen keskustelunavaus tekstimassasta löytyy. Toisaalta teoksen lukemisen jälkeen havahdun useasti pohtivani jotain Veitolan mainitsemaa asiaa. Bussissa kommentoin poikaystävälleni Veitolan ajatuksia äitiydestä. Poikaystäväni on pitkään hiljaa ja katsoo minua sitten silmiin. ”Onko sustakin nyt sitten tullut Veitolisti?” Enkä oikeastaan osaa vastata.
Pitkään tätä tekstiä kirjoittaessani yritin tehdä rajanvetoa siitä, mikä on perusteltua kritiikkiä Veitolaa kohtaan ja mikä vain tämän tahallista epäsuopeaa tulkintaa. Teoshan on kuitenkin tarkoitettu ns. viihdekäyttöön, ei sen pohjalta olla tiedettä tekemässä. Onko sitä mielekästä tarkastella näin kriittisesti? Tulisiko siltä vaatia jotain… syvällisempää? Tarkempaa? Onko se self-helpiä?
Ehkä pyrkimykseni oli lopulta ymmärtää miksi Veitola herättää niin paljon tunteita, ja selvittää onko teos kaiken sen hypen arvoinen. Joudun tyytymään siihen, että Veitola on kiinnostavampi ilmiönä kuin ihmisenä tai teoksena. Puhun ystävälleni näistä ajatuksista. ”Semmoinen se Veitola on,” hän hymyilee. ”Se ei oo ihminen, se on konsepti.”
*
Genrenä self-help on kokenut suuren murroksen. Vanhanaikaset, spesifiin ongelmaan porautuvat teokset (Choosing Light: When an Earthquake Buried Me an My Family for 5 Days, I Learned to Fully Live) ovat hiljalleen muuttaneet muotoaan yleismaallisemmiksi teoksiksi, joiden opettavaisuus on piilotettua, kuten Eat pray love. (Samaa ilmiötä ovat toisaalla esimerkiksi youtuben aamurutiinivideot, lue Veera Laineen gradu aiheesta!)
Veitola ei ole suoranaisen normatiivinen, mutta siitä löytää kyllä selkeän self-helpin syvärakenteen: ennen en voinut hyvin, nyt voin hyvin: here’s how. Normatiivisuus ei ole eksplisiittistä, vaan se on kudottu sisään teokseen. Maria Veitola valottaa omaa elämäänsä ja kertoo kokemuksistaan. Hän kertoo suoraan, mitkä asiat ovat auttaneet häntä elämään parempaa elämää: Äitiys toi työelämän ja arjen välille tasapainoa, terapia opetti kommunikoimisen välttämättömyyttä, omaa epätäydellisyyttä ei pidä ottaa kovin vakavasti ja onnesta tulee nauttia NYT. Veitola siis esittää itsensä tavallaan kokemusasiantuntijana: kokemukseni on totta ja keinoni toimivat: ala sinäkin äidiksi ja mene terapiaan!
Self-help tekee meistä tehokkaampia (Achieve Anything in Just One Year), mutta koska aihe käsittelee asiaa yksilön näkökulmasta, ei genren tarvitse kiinnittää huomiota ratastoon, jonka puitteissa tuo tuotteliaisuus kuitenkin tapahtuu. Täten se välttyy keskusteluvastuulta ainaisen tuottavuudenpakon synnyttämästä ahdistuksesta. Toisaalta hyvinvointiin keskittyvä self-help ja samaa ilmiötä oleva mindfullness korostavat empatiaa itseä kohtaan. Nekin on kuitenkin nähtävä vain osaksi samaa järjestelmää: hyvinvoiva ihminen on varmasti tuottavampi kuin stressaantunut.
Todelliseksi ongelmaksi self-help muodostuu viimeistään silloin, kun omasta hyvinvoinnista muodostuu askare tiskaamisen rinnalle, yksi merkintä to-do listalle. Löydä sisäinen valosi ja rentoudu nyt, jumalauta! Tapaan ajatella, että tämä on nykypäivän oire. Olemme kovin tietoisia itsestämme, eikä näin isolla osalla kansaa ole aina ollut mahdollisuuksia keskittyä itseensä niin tarkasti kuin nyt. (Mutta tämähän on vain spekulointia.)
Varmaa on, että Veitola on aikansa ilmiö: itsensä pelastanut yksilö, joka uskoo esimerkillään auttavan monia.
Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea aiheesta lisää Kertomuksen vaarat -projektin sivuilta. Sivuilla on eritelty self-helpin piirteitä, joita on tarkasteltu myös tätä juttua kirjoittaessa.
Kirjoittaja: Tuisku Tuukkanen
Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2019.
LEGENDA 