Kirjallisuudenopiskelijoiden oma artikkelikokoelma

Käy käy tutustumassa artikkelikokoelmaan klikkaamalla tästä!

Viime syksynä osallistuin Saija Isomaan vetämälle artikkelipraktikum-kurssille, jossa pääsin tutustumaan tieteellisten artikkelien kirjoittamiseen. Syksyn aikana tutustuimme artikkelikokoelman julkaisuun liittyviin seikkoihin: tutustuimme siihen, kuinka kokoelmaa tarjotaan kustantajille ja olimme alusta asti mukana suunnittelemassa omaa kokoelmaamme. Kokoamamme artikkelikokoelma sai pitkän keskustelun jälkeen nimekseen Lajileikkejä ja äärirajatapauksia: Kirjallisuustieteellisiä näkökulmia kerrontaan, teemoihin ja lajeihin. Se julkaistiin ensimmäisenä kokoelmana yhteiskuntatieteiden tiedekunnan uudessa Kriittisiä tutkielmia – Opiskelijoiden julkaisusarja -nimisessä sarjassa. Kyseinen julkaisusarja sai myös tiedekuntamme Vuoden opetusteko -palkinnon. Toivon siis kovasti, että julkaisusarja saavuttaa tiedekunnassamme suuren suosion ja opiskelijat saavat jatkossakin mahdollisuuden kirjoittaa ja julkaista itse omia tutkimuksiaan.

Pakko sanoa, että kyseinen kurssi on ollut yksi yliopistohistoriani antoisimmista kursseista, sillä kurssilla pääsin näkemään käytännössä, millaista on kirjoittaa tieteellistä tekstiä ja mitä kaikkea täytyy ottaa huomioon kun suunnittelee tieteellistä artikkelikokoelmaa. Tutustuimme uusiin tekstilajeihin ja harjoittelimme vertaisarvioinnin tekemistä. Oli myös hienoa saada asiantuntevat vertaisarviot kurssin opettajalta, Saija Isomaalta, ja avustajana toimineelta Flóra Várkonyilta. Suurin anti oli kuitenkin kurssin aikana käydyt keskustelut, kun pohdittiin yhdessä, miten jokin asia kannattaa artikkelissa ilmaista. Kirjallisuustieteen opinnot ovat usein hyvin teoreettisia, joten oli ihanaa vaihtelua tehdä jotain konkreettista ja oppia taitoja, joista on varmasti hyötyä tulevaisuudessa. Oli erittäin hienoa puolen vuoden työn jälkeen avata sähköpostista linkki, joka johti artikkelikokoelman PDF-tiedostoon. Huomasin, että kurssin aikana kirjoittamiseen ja tutkimukseen suhtautui aivan eri tavalla, kun tiesi, että työ tullaan julkaisemaan ja kaikkia aiheesta kiinnostuneet voivat lukea kirjoittamani artikkelin.

Lajileikkejä ja äärirajatapauksia: Kirjallisuustieteellisiä näkökulmia kerrontaan, teemoihin ja lajeihin -kokoelma koostuu kahdeksasta artikkelista. Mukana on kirjallisuuden tutkimusta laidasta laitaan. Kokoelma näyttääkin, että kirjallisuustiedettä voidaan soveltaa monin tavoin. Mukana on uusia kulttuurin tuotteita, sillä Aino Vuorinen käsittelee artikkelissaan Instagram-lyriikkaa runouden uutena alalajina ja Lyydia Paakki ottaa käsittelyyn rap-artisti Eevil Stöön albumissa Iso vauva Jeesus käytetyn kielellä leikittelyn. Itse tutkin omassa artikkelissani saari-motiivin ilmenemismuotoja ja merkityksen laajenemista Maarit Verrosen romaanissa Saari kaupungissa. Jari Virtanen tarkastelee mielensisäisyyden esittämisen keinoja Emmi Niemisen sarjakuvateoksessa Keskiviikko. Noora Raiskio tutustuu artikkelissaan transmediaaliseen tarinankerrontaan sarjakuvalähtöisen virtuaalibändin Belzebubsin kautta. Nea Lahtinen erittelee ihmisen ja eläimen suhdetta Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiassa. Mikko Äijö tutkii fantasiaa luonnollistavien lukustrategioiden soveltamista Johanna Sinisalon novelliin ”Me vakuutamme sinut” ja Merja Sovala tarkastelee noitauskomuksia sekä lasten kasvutarinaa kaikille tutussa ”Hannu ja Kerttu” -sadussa.

Suosittelen tutustumaan artikkelikokoelmaan! Ehkä joku teistä saa sieltä idean tuleviin opinnäytetöihin tai innostuu osallistumaan artikkelipraktikum-kurssille, kun sellainen mahdollisuus tulee vastaan.

Kokoelma on luettavissa Trepo-tietokannassa.

Aappo Jutila

Onko kirjallisuuden opetus hädässä?

Kukaan teistä ei varmaan ole ohittanut keskustelua nuorten lukutaidon heikkenemisestä tai nuorten kiinnostuksen olemattomuudesta lukemista kohtaan. En minäkään. Näin kirjallisuustieteilijänä ja tulevana aineenopettajana edellä esitetty kuulostaa painajaismaiselta.

Tällainen lähtökohta oli syksyllä alkaneen opetusharjoitteluni alussa. Olin erittäin ennakkoluuloinen nuorten lukuintoa kohtaan ja odotin jopa hieman kauhulla omia kirjallisuutta käsitteleviä tuntejani, mutta ihan turhaan. Nykynuoret rakastavat kirjallisuutta – niin lukemista kuin kirjallisuutta käsitteleviä tuntejakin. Uskokaa tai älkää.

Viettäessäni syyslukukauden harjoittelun lukiolla ilahduin suuresti siitä, että jokainen lukiokurssi sisältää ainakin yhden kaunokirjallisen teoksen, usein kaksikin. Tekstit ja vaikuttaminen -kurssilla luettiin niin Linnan Tuntematon sotilas kuin Orwellin Eläinten vallankumous, eikä nämä näyttäneet tuottavan ongelmia lukiolaispoloille. Ainoa mikä tuo ongelmia lukiolaispoloille on lukiokoulutuksen kuormittavuus ja kaikki se stressi, jota nuoret pitävät sisällään. Ja se, ettei nuorilla yksinkertaisesti ole aikaa lukea vapaa-ajallaan tai vapaaehtoisesti. Tästä en kuitenkaan jauha enempää, sillä se vain kaataa sangollisen vettä juuri sytytetyn kirjallisuusrakkauden kipinän päälle.

Kevään harjoitteluni peruskoulun puolella on vasta alkanut, mutta olen jo nyt saanut huomata monta rakkaudentäyteistä kirjallisuushetkeä oppilaiden kanssa. Jakson alussa kuvainnollisesti tapeltiin siitä, ketkä kaikki saavat lukea sen Nörtti-kirjan, jota koulukaverit olivat suositelleet. Ja ajatelkaa, kaikki nämä tappelijat olivat poikia. Siis niitä suomalaisia peruskoulun poikia, joita lukeminen ja kirjallisuus sitten ihan viimeisenä kiinnostaisi. Nämä samat pojat hirnuvat lukutunneilla itsekseen, sillä lukeminen on vaan niin k i v a a. Näiden muutamien viime viikkojen perusteella voisin todeta, ettei se hätä nyt ole niin kamalan näköinen siellä peruskoulunkaan puolella.

En kiellä, etteikö lukutaito ole yhä heikkoa eivätkä nykynuoret vieläkään lue. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö he pitäisi kirjallisuudesta. Nuoret rakastavat kaikkea sitä kokemuksellisuutta ja riemua, mitä kirjallisuus heille tuo. Suokaamme jokainen tahoillamme nuorille se etuoikeus kirjallisuuteen, joka heillä on.

Tämän monologini tarkoitus ei ollut tuoda uutta ratkaisumallia siihen, kuinka jokaisesta nuoresta saataisiin lukutoukka. Halusin vain kertoa, että toivoa on. Ja tämä toivonkipinä on syttynyt ilmiliekkeihin ainakin minun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan sydämessäni.

JENNA NISKAKANGAS
TEEMA RY:N PUHEENJOHTAJA &
ÄIDINKIELEN JA KIRJALLISUUDEN OPETUSHARJOITTELIJA 2020

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2020.

Self-helpistä ja Maria Veitolasta

Miksi Maria Veitola herättää niin paljon tunteita? Onko hänen kirjansa lukemisen arvoinen? Entä onko self-help Veitolan uusin, salainen aluevaltaus? Tuisku Tuukkanen etsii vastauksia.


Muutamia kuukausia sitten olin kuuntelemassa Maria Veitolan haastattelua Helsingin Kirjamessuilla ja jokin tuossa maireassa, positiivisuushypeä täynnä olevassa haastattelussa ärsytti minua.

Veitola oli esittelemässä uutta kirjaansa Veitola (2018), joka on näyttävä teos. Se on iso ja painava opus, jonka kannessa on tyylikkäitä painokuviointeja. Kansien sisällä tekstin asettelu on poukkoilevaa ja löytyypä seasta myös hymynaama. ”:)”.

Räväkkä, rehellinen ja samaistuttava bosslady on meille kaikille tuttu. Kirjamessuilla Veitola puhui sairauksistaan, terapiastaan, ja jakoi anekdootin vanhemmasta ja lapsesta, joiden vaikea suhde paranikin yhtäkkiä heidän molempien luettua Veitolan. PIM! Self-help. Veitola on self-helpiä, ajattelin siellä ihmismassojen keskellä, enkä ole sittemmin päässyt ajatuksesta irti.

*

Veitola ei todellakaan ole self-helpiä,” ystäväni kiivastuu, kun selitän oivallustani muutamaa päivää myöhemmin. Ystäväni on miltei loukkaantunut, että kehtasin ehdottaa tätä tarkastelutapaa. Self-helpillä on huono maine, Maria Veitolalla hyvä. Ystäväni reaktio saa minut kuitenkin epäilemään hypoteesiani. Veitola on korostanut itse, ettei teos ole elämänkerta, vaikka instagram-tilillään hän sanoo, että teos ”kertoo mun tähänastisen tarinan.” Lause toistuu usein, myös kirjan markkinoinnissa. Takakannessa lukee, että ”tämä on mun tähänastinen matkani minuksi.”

Veitolan on vuosien varrella kirjoittanut kolumneja erinäisiin lehtiin, ja niistä Veitola koostuu. Selvää on, ettei se ole kaunokirjallinen teos, mutta sitä on ollut ilmeisen vaikea kategorisoida. Kirjakaupoissa sen on voinut vaihtelevasti löytää niin uskonnon, psykologian kuin tietokirjallisuudenkin osastoilta. Teosta voisi ajatella tietynlaisena modernina henkilökuvana, kertovathan kolumnit hänestä ja hänen kehityksestään. Kolumneista voi yrittää etsiä mosaiikkimaista hahmotelmaa Maria Veitolasta.

Kiinnostavan ilmiöstä tekee se, että juuri tämä kirja on herättänyt niin voimakkaita (positiivisia) reaktioita lukijoissaan. Messuilla Veitola kertoo saaneensa runsaasti palautetta teoksestaan. Veitolan mukaan näissä viesteissä korostuu juuri ihmisten kokema samaistumisen tunne. Kirjamessuilla Veitola hehkuttaa saamiansa viestejä, joissa lukee, että ”sä ajattelet just niinku mä!” tai ”musta tuntuu et me ollaan ystäviä nyt!” Lukijat kokevat samaistuvansa Veitolaan, kokevansa yhteenkuuluvuutta ja saman sieluisuutta.

Tästä voi päätellä, että kirjan markkinointi on ollut onnistunutta, onhan sitä selkeästi yritetty markkinoida juuri Maria Veitolan ruumiillistumana. Takakansitekstissä Veitola muka puhuttelee suoraan lukijaa ”Mä luulen, että löydät [tästä kirjasta] monta juttua, jotka saa sut ajattelemaan ja joihin sä voit samaistua.” Teosta on markkinoitu ystävänä: tästä saat seuraa. Erään instagram-kuvansa alle Veitola olikin kirjoittanut, että ”Jos sä joka luet tätä, oot ystävätön ihminen, mä toivon että voin olla sulle kirjani välityksellä ystävä tai edes jokin ystävän kaltainen.”

Toki kirjoista voi saada tukea, mutta voiko läjä yhteen nidottuja papereita todella korvata ystävän? Ostaako syrjäytynyt henkilö Veitolan kirjan itselleen seuraksi?

Samaistumispuhe ei kuitenkaan ole uutta, ja Veitolan henkilöbrändiäkin on rakennettu jo vuosikausia. Kirja on vain tämän ilmentymä. Veitolan puheet ja esimerkit siitä, kuinka kirja olisi ”kaikille” ovatkin hieman naurettavia. Uskaltaisin nimittäin väittää, että kirjaa lukevat lähinnä ne, joille Veitola on jo tuttu, ja jotka jo lähtökohtaisesti suhtautuivat tähän positiivisesti. Mahdollisesti he, jotka jo seurasivat Veitolaa vaikka, no, instagramissa.

*

Teoksen läpi kulkee Veitolan pyrkimys ymmärtää itseään. Hän etsii vastauksia nykyisyyteensä menneisyydestään ja toisaalla diagnosoi itsensä ”tämän ajan uhriksi,” koska joutuu multitaskamaan. Samalla Veitola kuitenkin korostaa ihmisen vastuuta hyvinvoinnistaan ja kirjoittaa, että ”kyllästyin voimaan huonosti,” aivan kuin hyvinvointi olisi pelkän päätöksen varassa.

Teoksessa on muitakin arveluttavia puolia. Se on täynnä keittiöpsykologiaa ja kyseenalaisia pohdintoja. Veitola esimerkiksi miettii, josko hänen terveysongelmansa olivat ”sittenkin jostain syvältä kumpuava testi. Että uskallanko mä luottaa [puolisooni], että hän pysyy mun rinnalla ja rakastaa mua (–)?”

Loppujen lopuksi, teoksena Veitola on melko tylsä. Käsitellyt aiheet eivät pääosin ole uusia tai erityisen jännittäviä, vaikka muutama mielenkiintoinen keskustelunavaus tekstimassasta löytyy. Toisaalta teoksen lukemisen jälkeen havahdun useasti pohtivani jotain Veitolan mainitsemaa asiaa. Bussissa kommentoin poikaystävälleni Veitolan ajatuksia äitiydestä. Poikaystäväni on pitkään hiljaa ja katsoo minua sitten silmiin. ”Onko sustakin nyt sitten tullut Veitolisti?” Enkä oikeastaan osaa vastata.

Pitkään tätä tekstiä kirjoittaessani yritin tehdä rajanvetoa siitä, mikä on perusteltua kritiikkiä Veitolaa kohtaan ja mikä vain tämän tahallista epäsuopeaa tulkintaa. Teoshan on kuitenkin tarkoitettu ns. viihdekäyttöön, ei sen pohjalta olla tiedettä tekemässä. Onko sitä mielekästä tarkastella näin kriittisesti? Tulisiko siltä vaatia jotain… syvällisempää? Tarkempaa? Onko se self-helpiä?

Ehkä pyrkimykseni oli lopulta ymmärtää miksi Veitola herättää niin paljon tunteita, ja selvittää onko teos kaiken sen hypen arvoinen. Joudun tyytymään siihen, että Veitola on kiinnostavampi ilmiönä kuin ihmisenä tai teoksena. Puhun ystävälleni näistä ajatuksista. ”Semmoinen se Veitola on,” hän hymyilee. ”Se ei oo ihminen, se on konsepti.”

*

Genrenä self-help on kokenut suuren murroksen. Vanhanaikaset, spesifiin ongelmaan porautuvat teokset (Choosing Light: When an Earthquake Buried Me an My Family for 5 Days, I Learned to Fully Live) ovat hiljalleen muuttaneet muotoaan yleismaallisemmiksi teoksiksi, joiden opettavaisuus on piilotettua, kuten Eat pray love. (Samaa ilmiötä ovat toisaalla esimerkiksi youtuben aamurutiinivideot, lue Veera Laineen gradu aiheesta!)

Veitola ei ole suoranaisen normatiivinen, mutta siitä löytää kyllä selkeän self-helpin syvärakenteen: ennen en voinut hyvin, nyt voin hyvin: here’s how. Normatiivisuus ei ole eksplisiittistä, vaan se on kudottu sisään teokseen. Maria Veitola valottaa omaa elämäänsä ja kertoo kokemuksistaan. Hän kertoo suoraan, mitkä asiat ovat auttaneet häntä elämään parempaa elämää: Äitiys toi työelämän ja arjen välille tasapainoa, terapia opetti kommunikoimisen välttämättömyyttä, omaa epätäydellisyyttä ei pidä ottaa kovin vakavasti ja onnesta tulee nauttia NYT. Veitola siis esittää itsensä tavallaan kokemusasiantuntijana: kokemukseni on totta ja keinoni toimivat: ala sinäkin äidiksi ja mene terapiaan!

Self-help tekee meistä tehokkaampia (Achieve Anything in Just One Year), mutta koska aihe käsittelee asiaa yksilön näkökulmasta, ei genren tarvitse kiinnittää huomiota ratastoon, jonka puitteissa tuo tuotteliaisuus kuitenkin tapahtuu. Täten se välttyy keskusteluvastuulta ainaisen tuottavuudenpakon synnyttämästä ahdistuksesta. Toisaalta hyvinvointiin keskittyvä self-help ja samaa ilmiötä oleva mindfullness korostavat empatiaa itseä kohtaan. Nekin on kuitenkin nähtävä vain osaksi samaa järjestelmää: hyvinvoiva ihminen on varmasti tuottavampi kuin stressaantunut.

Todelliseksi ongelmaksi self-help muodostuu viimeistään silloin, kun omasta hyvinvoinnista muodostuu askare tiskaamisen rinnalle, yksi merkintä to-do listalle. Löydä sisäinen valosi ja rentoudu nyt, jumalauta! Tapaan ajatella, että tämä on nykypäivän oire. Olemme kovin tietoisia itsestämme, eikä näin isolla osalla kansaa ole aina ollut mahdollisuuksia keskittyä itseensä niin tarkasti kuin nyt. (Mutta tämähän on vain spekulointia.)

Varmaa on, että Veitola on aikansa ilmiö: itsensä pelastanut yksilö, joka uskoo esimerkillään auttavan monia.


Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea aiheesta lisää Kertomuksen vaarat -projektin sivuilta. Sivuilla on eritelty self-helpin piirteitä, joita on tarkasteltu myös tätä juttua kirjoittaessa.


Kirjoittaja: Tuisku Tuukkanen

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2019.

Ensi kerralla, kun kävelet kynnysmaton ohi

Ensi kerralla, kun kävelet kynnysmaton ohi, älä astu sen yli, vaan seiso sen päällä.
Lumi tunkeutuu sukan läpi jalkapohjaan, se muuttuu kylmästä lämpimään.
Ensi kerralla, kun kävelet sillan ali, älä astu sivuun, vaan pysähdy keskelle ja sano jotain.
Kaiku kyllä vastaa sinulle, pulu kuuntelee sinua sähkömastossa.
Ensi kerralla, kun itket itseksesi, älä pyyhi räkää huuliltasi, sillä nenäsi on kuin lähde, joka pulppuaa.
Vesi ei lakkaa, vaikka sitä purkittaisi kappaleisiin.
Vertasit juuri nenää lähteeseen.

Nimim. Kay Kay

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2019.

PULUFLARF

Oikeasti puluja ei ole olemassa. Se on keksitty lintu ja valtiojohdon ylläpitämä valvontajärjestelmä tavallisten kansalaisten vakoiluun. Sinua monitoroidaan. Kerran näin ku kaks pulua tappeli nakista ja söi sitä kilpaa. Pulu on siis puutteessa ja vonkaa! töissä yksi akka sanoi, ettei missään nimessä haluasi olla PASKALINTU (taisi vaan olla pahalla tuulella tai kateellinen mulle?) mut ent sit kyyhkynen, onks se sama asia? Tai toripulu? En jaksa googlettaa :ashamed: :xmas:

Pahin kesykyyhkyjen aiheuttama haitta on yleinen hygienia. On harmi et ihmiset eivät oo tajunnu kuinka, vaarallinen otus pulu on. Se on ruma ja usein Stadista, ja vaik se näyttää vaatimattomalt ja sen pesä on kyhätty huolimattomasti risuist ja korsist ni kantaahan ne aik paljon loisia mukanaan. Siin on yks syy miks niit ei voi hyödyntää ravintona, toinen se et ne sisältää liikaa raskasmetallei. Niiden ruokavalio kun on vähän mitä on. Jotkut sanoo et pulu on kyyhkynen ja et kyyhkynen on ruokaa. Yhdessä survival-oppaassa neuvottiin poikkeustilan iskiessä päälle ottamaan jyviä taskuun ja jääkiekko- tai golfmaila olalle ja sitten vaan torille harjoittelemaan lämäriä. Rottia en suosittelis syömään,

Välil näkee auton alle liiskautuneita puluja, vaik ne osaaki lentää. Pulul on äänenmurros jolloin poikasääni muuttuu aikuisen kyyhkyn kujerrukseksi. Mun ystävällä kuulema meni 2päivä että se osaa puhuu ja ymmärtää tätä pulu kieltä. Sit taas aik vittumaist et joku on keksinyt tän pulujutun ja sitä sitten toistetaan kerta toisensa jälkeen ja kuvitellaan olevan omaperäisiä.

Tuisku Tuukkanen

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2019.

Bakkanaalit

Nämä ovat bakkanaalit. Näin he juhlivat. Vessa on tulvinut. Viini on loppunut. Pieni juhlatila raikaa. Tässä he ovat. Taianomaiset olennot. Aikamme ajattelijat. He näyttävät iloisilta ja ahdistuneilta, ja mikseivät myös sotkuisilta, laitetuilta, flanellisilta, on villapaitaa ja tiukkaa punaista mekkoa, tuolla on parta, tuossa baskeri, yhdellä huonot hampaat, hänellä paksut hiukset, joiden läpi tekee mieli työntää sormet ja suudella sitä suulle. Huulipunaa kaikkialla.

Tuo roikkuu katossa olevasta puomista. Seinillä on varastettuja liikennemerkkejä, joihin yksikin kirjoittaa rakkausrunoa Hegelille. Eräs pohtii olemassaoloaan ja toisia todellisuuksia. Yksi laittaa ylähuuleen nuuskan, toisaalla yksi purskahtaa ilosta nauruun ja vetää ystävänsä nurkkaan kertoakseen tälle salaisuuksia siitä, ketkä päätyivät viime juhlien jälkeen hänen yksiönsä lattialle. Yksi toinen vetää hänet keskusteluun tekoälystä mutta hän karkaa istumaan tähän, upottavalle sohvalle. Eräs päätyy väittelemään vain väittelemisen ilosta. Ulkona yksi tupakoi hiljaa, elämän humalluttava voima. Sisällä lämmin ilma helmeilee jo ikkunassa, jonka huurteeseen joku piirtää sirpin ja vasaran. Koiranulkoiluttaja kuulee lasin takaa vain humua.

Musiikki pauhaa eikä kukaan oikeastaan kuuntele sitä, tai kuule, vaikka tanssilattia on täynnä ja kaikki hikoilevat liikkeissään. Yliluonnollista virtausta. Rationaalista ajattelua, silmälaseja ja solmio. Eksymistä toisten ajatuksiin ja sitten mieliin. He sanovat toisilleen kauniita sanoja ja koskettavat aivan kevyesti ja sitten täydellä tunteella, nostavat kädet ilmaan. Katsovat silmiin, eivätkä lopeta, vaikka punastuttaa. Vetävät vierelleen, hohkaavat kuumina. Kun koskettaa hänen huuliaan, sitä sujahtaa tuoksuvaan suuhun. Nyt juodaan lonkeroiden jämiä ja kohta lähdetään yöhön etsimään lisää, elämänkylläisyys pakahduttaa; joku itkee. Lauma janoaa lisäaikaa, mikään ei ole tarpeeksi, aina löytyy jotain uutta. Nämä ihmiset uudistuvat ja uudistavat. Heistäkään ei saa tarpeekseen, ei tule koskaan olemaan kyllästetty.

Nimim. Suttuinen kuukka

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 3+4/2019.