Novelli: Executive meeting

– Juuh elikkäs tässä olisi nyt siis tarkoitus vähän brainstormata keinoja tahkota lisää hynkkyä.

Piken hoidettu parta ja tarkasti huolitellut viikset kimaltelivat valossa. Räätälöity sininen puuvillapuku istui täydellisesti kärjellään seisovan kolmion muotoisen vartalon päällä. Hän otti shamppanjalasin käteensä ja katseli sitä valoa vasten.

– Cace, onks sul mitään ehdotuksia? Pice sanoi. 

Cake lastasi juuri katkarapuja salaattilautaselle. Hänen kermanvalkoinen Nordstrom kashmir-villaneuletakkinsa näytti pehmeältä kuin curly girl -metodiin soveltuvalla hiustenhoitoaineella käsitelty alpakka. Bicen teki mieli koskettaa sitä.

– No siis mä oon täs kelaillu, Kace aloitti, mutta keskeytti puheenvuoronsa sullomalla nyrkillisen katkarapuja ammottavaan kitaansa ja jatkoi mussutuksen seasta: – et pitäiskö vaikka sitä vettä kokeilla vielä.

– Siis tosi hyvä idea, Kage, tosi hyvä, tosi dynaaminen. Ei oo siis niinku ketään, joka haluis ottaa veden haltuun niin paljoo ku mä, Gake, mut mun täytyy nyt vähä pilaa tätä posin kautta menemistä sanomalla, et se ei vaan natsaa. Jengi on ihan liian nihkeetä noiden elämän perusehtojen kans, jos ne on kasvanu sellasissa oloissa missä niitä on ulottuvilla. Et niinku jossain kehitysmaassa vois skulaa, mut ei niinku world-wide. Mut meillähän on noi proggikset kyl tulilla, et sit ku ne jäähyllyt sulaa, ja mestat tulvii merivettä, niin alkaa olla ilmapiiri aika ripe for the taking, tiäks.

– No joo, hyvä pointti hyvä pointti, my bad, Gage pudisteli päätään ja linssittömät designer-silmälasikehykset valahtivat kaksi milliä alemmas hänen nenällään. – Onks meil mitään akuuttei eettisiä dilemmoi pohjustettuna?

Hace korjasi lasejaan ja kumartui nokittamaan valkoisen viivan ruokapöydälle katetulta peililtä. Bike käveli Haken luokse ja silitti tämän neulepaitaa. Se tuntui ryhdikkäältä pumpulilta. Kahe nousi ylös haukkoen happea kuin vapaasukeltaja, ja hetken ajan vierekkäin seisovien henkilöiden täsmälleen matchaavat ananastukat paljastivat heidän yhdennäköisyytensä, jota toisen hipsterparta ja toisen silmälasit peittivät.

– No siis eiks meillä oo noi eläinkoehommat nyt aika päällä. Hei eiks meillä oo ne eläinkoehommat päällä? Pihe huikkasi kattohuoneiston koillisnurkkaan, ennen kuin tökkäsi Hacea sormellaan kaulaan ja sanoi: – Sun saumat muuten vilkkuu.

– Ei hitto siis hyvä ku sanoit, Hahe vastasi ja korjaili repsottavaa ihoaan, – siis mä oon huidellu tuolla pitkin kyliä nahat ihan miten sattuu.

Kattohuoneen koillisnurkasta kuului mölinää. Ca’en silmät vaelsivat pitopöydän yllä hänen puntaroidessaan kaviaarin ja oranginliha-tartarin yhdistelmän kalorisisältöjä.

– Ei ne ollu pahasti, en mä usko et kukaan on silleen huomannu. Ooksä maistanu vielä noita?

– En oo vielä. Mut siiiis joo hei mä oon kelannu sitä eläinkoehommaa. Et niinku hyvä et ne kaiken maailman vassari-ituhipit ny nillittää jutuista. Ja siis joo hei mä ny pitchaan: Eläinkokeiden tilalle – kuunnelkaa hei tää – yksityistettyjä ihmiskokeita. Et niinku maksetaan niille ihmisille joku muutama kymppi siitä, et niihin testataan niitä kaiken maailman töhniä mitä tarttee, ettei tartte jonkun karvanaaman feissiin länttäillä. Ja siis obviously otetaan koehenkilöiden välityspalvelusta massit välistä. Ituhipit on tyytyväisiä, ku Rekku on turvassa ja koehenkilöillä on ainakin jossain määrin kognitiivista kapasiteettia tehdä omat päätöksensä. Eiks oo hei hyvä?

Kaghlkjglkje lappasi Pickghlen osoittamia paloja lautaselle.

– Jumalauta, Ghlaghe, Pflighe vastasi, – Siis kai sä tajuat, että siihen koehenkilöiks hakeutuis kaiken maailman köyhät ja päihderiippuvaiset sun muut?

– Jep, todellakin.

– Ihan. Vitun. KOVA, CAGHKLE, NYT ON KOVA! 

Bhglike hyppi tasajalkaa innoissaan. Hänen intonsa sai lihapuvun nykimään ja värisemään, kun alla liikkuvat ulokkeet kiemurtelivat nahkakerroksen alla. Cfgrlage survoi laihan reisipalan suuhunsa ja rouskutti.

– No nyt on hyvää, Bhlike, nyt on hyvää. Siis niin huokoiset luut, ettei mitään rajaa!

– Joo, siis ei kiinalaisen roskisvauvan voittanutta. Se on se kalsiumin puutostila, mikä tulee ilman äidinmaitoa, Zice vastasi, – Mutta siis eurooppalaiset dumpsterilapset on ihan oma lukunsa. Niitä on vaan aika hankala saada käsiinsä, ku siellä menee silleen vielä ihan hyvin, itää lukuun ottamatta. Fucking delicacy, tho.

– Mut joo siis miten olis vaikka toi Humane TestÒÓÔ vaikka niinku firman nimeks? Ja siis hei eihän tätäkään olis voinu keksiä ilman Ghkjöögin taustatyötä, iso käsi hei Ggklööghille siellä nurkassa!

Pjhlike ja Hhjkalke alkoivat taputtaa. Kattohuoneen koillisnurkasta nousi kolme mursun kokoista lonkeroa vastauksena suosionosoituksille. Kuului riipivä HHRRRIIIIHHK, kun Gkjhöööjkh vastasi iloisesti tovereilleen.

– Eiköhän pistetä pyörät hei pyörimään. Saadaan vähän sitä sakkaa yhteiskunnan pohjalta kans hyödynnettyä. Jes. Hyvä sessio, good talk, Bplighe tsemppasi. – Miten hei muuten sen satiirisen kapitalismikritiikin mitätöintiprojektin kanssa menee? Kenen hommia se siis olikaan?

– Joo se oli mulla. Ihan hyvin, ollaan saatu sulautettua se aika hyvin osaks tätä koko kapitalistista järjestelmää, Klaalkje vastasi samalla, kun hänen 2639,16 euroa repesi selästä kahtia innokkaan lonkeron räjähtäessä lihapuvusta läpi. – Hitto.

– HHHRRRIIIIIIKKKK.

– No siis mun henk koht suosikkihan on toi groteskin fantasiasatiirin eliminoiminen lajityyppinä. Et ei sitä enää julkaista oikein muualla ku jossain tyyliin kirjallisuustieteen ainejärjestölehdissä. Ja niillähän on aika pieni menekki. Ja niissäkin joku novelli, jossa kuvataan innovaatiohenkisiä yritysjohtajia vaikka esim hirviöinä vastaanotetaan yleensä aika naiivina ja lapsellisena. Eihän kirjallisuuden tuotoksissa muutenkaan pysty mitenkään accurately kuvaamaan kapitalismin monivivahteisuutta ja lovecraftiaanista mittakaavaa.

– Hyvää duunia, Klhjgagljjle. Iso käsi.

– HHHRIIIIIIIIIIIIIIIIIKKK.

Tampereen Kannen tornitalot tömisivät valtavien lonkeroiden lätistessä yhteen kattohuoneistossa. Kokous oli menestys.

Kirjoittanut: Joel Nurminen

Humanistin unelmia

Tytti Rantanen

Olen flaneeraamassa vapaapäivän ratoksi kaupungilla, ja kolea tuuli saa hämärtyvän loppusyksyn iltapäivän tuntumaan synkempääkin synkemmältä. Niinpä ei olekaan ihme, että erään pikkukujan vielä piskuisempi antikvariaatti vetää minua normaaliakin houkuttelevammin puoleensa. Astun sisään, ja oven yläpuolella olevan kellon helähdys rikkoo uneliaan rauhan. Tiskin takana nuokkunut nuori myyjä naulitsee rauhallisen, mutta silti jotenkin vangitsevan katseensa minuun. Hermostuneesti sipaisen mustan baskerini alta karanneet hiussuortuvat sivuun ja löysään hieman kaulaliinaani. Peittääkseni hämminkini teen näennäisen hajamielisesti kierroksen hyllyjen välissä ja ympärille katseltuani huomaan olevani ainoa asiakas.

Kuten aina, menetän täysin ajantajuni kirjahyllyjen sokkeloissa. Kuulen, kuinka myyjäpoika laskee taustalla vaimeasti kassaa ja valmistautuu ilmeisesti sulkemaan liikkeen. En kuitenkaan anna sen häiritä itseäni, vaan otan oman aikani. Havahdun vasta, kun tunnen, että joku on lähelläni. Käännyn, ja olen törmätä myyjään, joka on ties kuinka kauan katsellut, kuinka olen sormeillut kirjojen selkämyksiä lasittuneessa transsitilassa. Vähääkään hämmentymättä hän kysyy, voisiko olla jotenkin avuksi, ja lisää samaan hengenvetoon, että on sulkemassa liikettä. Vasta nyt huomaan virttyneen villatakin alta hänen runollisen humanistivartalonsa, sekä sotkuisen hiuskuontalon ja paksusankaisten silmälasien takaa minuun porautuvat magneettiset, joskin hieman raukeat vihreänharmaat silmät. Kun olen huomaamattani unohtunut tuijottamaan, katse muuttuu kysyväksi. Hätkähdän ja soperran: ”Niin, ei teillä Anaïs Niniä sattuisi olemaan tai Decameronea..?” Lasien takaa näkyy välähdys ja miehen suu kääntyy viekoittelevaan hymyyn: ”Ei tällä haavaa, mutta tuolla takahuoneessa voisi olla jotain muuta kiinnostavaa..” Hänen käheä äänensä saa polveni notkahtamaan ja kuin noiduttuna seuraan häntä, kun hän pehmeästi, mutta päättäväisesti johdattaa minut takahuoneeseen, joka toimii myös varastonsa.

Jään kuitenkin hämärästi valaistuun huoneeseen toviksi yksin, sillä mies häviää, ja raskaasta kolauksesta päätellen hän sulkee liikkeen oven tältä päivältä. Meitä ei siis häiritsisi kukaan. Sormeilen odotellessani kirjapinoja ja olen niin jännittynyt, että selkärankaani pitkin kirmailee sähköisiä sykäyksiä. Vihdoin tunnen hänet takanani, miltei painautuneena minuun kiinni. ”Haluatko hyvää?” hän kuiskaa viettelevästi. Nielaisen kuuluvasti, käännyn ja näen miehen pitelevän suunnatonta…

…vanhaa kirjaa. Vavahtelen innosta ja hapuilevin sormin hivelen sen nahkaista kantta kaiverruksineen. Tuhannet väristykset kiirivät ympäri kehoani jo näistä ensimmäisistä kosketuksistakin. En halua ajatella tulevaa etukäteen, vaan yritän ottaa tilanteen hetki kerrallaan nauttien joka sekunnista. Mies kuitenkin siirtää kirjan kiusoittelevasti syrjään, jolloin huokaisen pettymyksestä. Hieman vakavoituen hän kaivaa taskustaan kummallekin parin ohuita kumikäsineitä, ”kaiken varalta”, kuten hän itse sanoo, ja nyökkään kiitollisena hänen vastuuntuntoisuudestaan, oma järkeni kun on sumentunut kiihkosta.

En enää hallitse itseäni, ja vääntelehdin tuskaisena, mutta viimein mies armahtaa minut ja varmoin ottein tuo kirjan taas eteemme. Hän ei enää itsekään kestä, vaan tempaisee niin kiihkeästi kuin suinkin voi kirjaa vahingoittamatta sen kannen auki. En voi olla huokaisematta ääneen hurmiosta, kun näen sen olevan Shakespearen koottujen draamojen ensipainos, Cajanderin suomennoksena! Tämä on jo melkein liikaa, ja nautinto alkaa tuntua melkein sietämättömältä, mutta ahnaasti mies kääntelee sivuja eteenpäin. Luulen tulevani hulluksi tästä suloisesta kidutuksesta ja hengitykseni käy raskaaksi. Villiinnyn jopa heittämään baskerini ja kaulaliinani nurkkaan, ja mieskin riehaantuu avaamaan villatakkinsa ylimmän napin. Hänen silmälasinsa ovat huurtuneet, niin polttavaa kiihkomme on.

En enää voi olla hiljaa, vaan suustani purkautuu aistillinen vaikerrus ”mmmmdeSaussureaaah” Mies säestää minua murisemalla vastaan eläimellisesti: ”fouCAULT”. On kuin minut olisi singottu toiseen ulottuvuuteen, jossa sateenkaaren värien täyttämällä yötaivaalla villihevoslauma juoksisi ylitseni. Kirja lähestyy loppuaan, kuten mekin. Mies urahtaa huohottaen, kuin viimeisillä voimillaan: ”Heidegger” On kuin jokin salattu pato avautuisi sisälläni ja soperran villisti: ”Mitä? Sano se! Sano se kovempaa!” Mies purkaa kaiken patoutuneen alkuvoimansa ja karjahtaa kuin luolamies, niin että se varmasti kuuluu viereiseen liikkeeseen (tai vähintään oven ulkopuolelle, ottaen huomioon hänen ketjupolttamisen rasittamat humanistikeuhkonsa): ”HEIDEGGER!!” ja lysäyttää sen jälkeen voipuneesti kirjan kannen kiinni. Olemme saavuttaneet täyttymyksen.

Hetken olemme kumpikin aivan voimattomia. Palattuani jälleen tähän maailmaan poimin lattialta sinne valahtaneen kaulaliinani ja baskerin, jonka olen hurjassa kiihkossani viskannut nurkkaan. Myyjä katselee raukeana pukeutumistani, käärii sätkän ja hymyilee paheellisesti: ”Tuntui aika… hyvältä. Otetaan joskus uusiksi. Meille on ensi viikolla tulossa Goethen ensipainoksia..” Hymyilen vain takaisin salaperäisesti, isken silmää ja katoan illan pimeyteen, jota ensimmäiset hiutaleet pehmentävät sulavaliikkeisellä tanssillaan.

Julkaistu aiemmin Legendan numerossa 4/2004.

Ensi kerralla, kun kävelet kynnysmaton ohi

Ensi kerralla, kun kävelet kynnysmaton ohi, älä astu sen yli, vaan seiso sen päällä.
Lumi tunkeutuu sukan läpi jalkapohjaan, se muuttuu kylmästä lämpimään.
Ensi kerralla, kun kävelet sillan ali, älä astu sivuun, vaan pysähdy keskelle ja sano jotain.
Kaiku kyllä vastaa sinulle, pulu kuuntelee sinua sähkömastossa.
Ensi kerralla, kun itket itseksesi, älä pyyhi räkää huuliltasi, sillä nenäsi on kuin lähde, joka pulppuaa.
Vesi ei lakkaa, vaikka sitä purkittaisi kappaleisiin.
Vertasit juuri nenää lähteeseen.

Nimim. Kay Kay

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2019.

PULUFLARF

Oikeasti puluja ei ole olemassa. Se on keksitty lintu ja valtiojohdon ylläpitämä valvontajärjestelmä tavallisten kansalaisten vakoiluun. Sinua monitoroidaan. Kerran näin ku kaks pulua tappeli nakista ja söi sitä kilpaa. Pulu on siis puutteessa ja vonkaa! töissä yksi akka sanoi, ettei missään nimessä haluasi olla PASKALINTU (taisi vaan olla pahalla tuulella tai kateellinen mulle?) mut ent sit kyyhkynen, onks se sama asia? Tai toripulu? En jaksa googlettaa :ashamed: :xmas:

Pahin kesykyyhkyjen aiheuttama haitta on yleinen hygienia. On harmi et ihmiset eivät oo tajunnu kuinka, vaarallinen otus pulu on. Se on ruma ja usein Stadista, ja vaik se näyttää vaatimattomalt ja sen pesä on kyhätty huolimattomasti risuist ja korsist ni kantaahan ne aik paljon loisia mukanaan. Siin on yks syy miks niit ei voi hyödyntää ravintona, toinen se et ne sisältää liikaa raskasmetallei. Niiden ruokavalio kun on vähän mitä on. Jotkut sanoo et pulu on kyyhkynen ja et kyyhkynen on ruokaa. Yhdessä survival-oppaassa neuvottiin poikkeustilan iskiessä päälle ottamaan jyviä taskuun ja jääkiekko- tai golfmaila olalle ja sitten vaan torille harjoittelemaan lämäriä. Rottia en suosittelis syömään,

Välil näkee auton alle liiskautuneita puluja, vaik ne osaaki lentää. Pulul on äänenmurros jolloin poikasääni muuttuu aikuisen kyyhkyn kujerrukseksi. Mun ystävällä kuulema meni 2päivä että se osaa puhuu ja ymmärtää tätä pulu kieltä. Sit taas aik vittumaist et joku on keksinyt tän pulujutun ja sitä sitten toistetaan kerta toisensa jälkeen ja kuvitellaan olevan omaperäisiä.

Tuisku Tuukkanen

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2019.

Bakkanaalit

Nämä ovat bakkanaalit. Näin he juhlivat. Vessa on tulvinut. Viini on loppunut. Pieni juhlatila raikaa. Tässä he ovat. Taianomaiset olennot. Aikamme ajattelijat. He näyttävät iloisilta ja ahdistuneilta, ja mikseivät myös sotkuisilta, laitetuilta, flanellisilta, on villapaitaa ja tiukkaa punaista mekkoa, tuolla on parta, tuossa baskeri, yhdellä huonot hampaat, hänellä paksut hiukset, joiden läpi tekee mieli työntää sormet ja suudella sitä suulle. Huulipunaa kaikkialla.

Tuo roikkuu katossa olevasta puomista. Seinillä on varastettuja liikennemerkkejä, joihin yksikin kirjoittaa rakkausrunoa Hegelille. Eräs pohtii olemassaoloaan ja toisia todellisuuksia. Yksi laittaa ylähuuleen nuuskan, toisaalla yksi purskahtaa ilosta nauruun ja vetää ystävänsä nurkkaan kertoakseen tälle salaisuuksia siitä, ketkä päätyivät viime juhlien jälkeen hänen yksiönsä lattialle. Yksi toinen vetää hänet keskusteluun tekoälystä mutta hän karkaa istumaan tähän, upottavalle sohvalle. Eräs päätyy väittelemään vain väittelemisen ilosta. Ulkona yksi tupakoi hiljaa, elämän humalluttava voima. Sisällä lämmin ilma helmeilee jo ikkunassa, jonka huurteeseen joku piirtää sirpin ja vasaran. Koiranulkoiluttaja kuulee lasin takaa vain humua.

Musiikki pauhaa eikä kukaan oikeastaan kuuntele sitä, tai kuule, vaikka tanssilattia on täynnä ja kaikki hikoilevat liikkeissään. Yliluonnollista virtausta. Rationaalista ajattelua, silmälaseja ja solmio. Eksymistä toisten ajatuksiin ja sitten mieliin. He sanovat toisilleen kauniita sanoja ja koskettavat aivan kevyesti ja sitten täydellä tunteella, nostavat kädet ilmaan. Katsovat silmiin, eivätkä lopeta, vaikka punastuttaa. Vetävät vierelleen, hohkaavat kuumina. Kun koskettaa hänen huuliaan, sitä sujahtaa tuoksuvaan suuhun. Nyt juodaan lonkeroiden jämiä ja kohta lähdetään yöhön etsimään lisää, elämänkylläisyys pakahduttaa; joku itkee. Lauma janoaa lisäaikaa, mikään ei ole tarpeeksi, aina löytyy jotain uutta. Nämä ihmiset uudistuvat ja uudistavat. Heistäkään ei saa tarpeekseen, ei tule koskaan olemaan kyllästetty.

Nimim. Suttuinen kuukka

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 3+4/2019.