Jatkokertomus, osa 3

Hän ei tajunnut noiden viiden henkilön nyt seisovan vieressään, sillä jonkin muu oli vienyt hänen täyden huomionsa. Mitä helvettiä?

Henkilöt hänen vieressään (Jari Tervo, Maria Mäkelä, Henna Kanerva, Sakri Pölönen ja Tove Jansson) puhuivat outoa kieltä kuin lumottuina. Hän ei pystynyt liikkumaan ja ilmassa leijui savun ja mädäntyvän lihan löyhkä. He ympäröivät hänet ja heidän sanansa voimistuivat. Sanat saivat hänet pyörälle päästään. Hän menetti tajunsa ja leijui itsensä yläpuolelle.

Hän katsoi tilannetta ensin läheltä ja sitten etäämpänä liikkuen koko ajan taaemmaksi tapahtumasta, jota hän samalla halusi katsoa ja joka samalla kuitenkin puistatti häntä. Tuo olen minä, mutta samalla olen tässä, hän sanoi itselleen ilman ääntä. Hän kohosi yliopiston katon läpi yötaivaalle. Hän ajatteli, tämän paikan palo alkoi jo kauan ennen tätä, mitä minä teen täällä edelleen? Olisin voinut valmistua viidessä tai kuudessa vuodessa, mutta vanuin ja vanuin, kunnes menetin ajantajuni. Muutuin hyytelöksi, venyin muodottomaksi massaksi. Menetin itseni. Heijastavista esineistä katsoi jokin muu. 

Ja nyt olen täällä. Tiesin tästä jo silloin, mutta kukaan ei silloin uskonut. Olisin vain itsekin ollut reipas ja ottanut paperini ulos – lähtenyt maailmalle. Mutta enää maailmaa ei ole. Rakennelmat murtuivat hiljalleen. Kaikki asiat, mitkä olivat itsestäänselviä osoittaut uivat maailman hetkellisiksi ominaisuuksiksi, eivät ikuisiksi. Ja nyt täällä taivaalla ihmisten asiat näyttävät turhamaisilta. Fucking fuck, hän totesi itselleen.

Hän leijui koko elämänsä läpi tarkastellen itseään kuin henkilöä näytelmässä tai alelaarin pokkarissa. Aamu alkoi sarastaa ja hänen aavekehonsa pinnalle alkoi muodostua jäätä. Hän katsoi kättään nousevaa aurinkoa vasten ja se näytti jääkristalleineen kuin toiveelta. Kaikki päätökseni ovat tuoneet minut tähän, hän ajatteli. Tai miten niin, kuka niin sanoo? Entä jos suurimmalta osin päätökseni ovat olleet merkityksettömiä. Vain muutamat tekoni ovat tuoneet minut tähän, esimerkiksi, kun varastin pienenä lelun kaupasta tai valehtelin kuumeestani, kun en halunnut kouluun.

Tuhoutuva Tampere näytti aamunkajossa kauniilta helmeltä. Sen rikkoutuneiden lasipalatsien pinnasta loisti valoa kuin sähköt olisivat olleet vielä toiminnassa. Se hehkui ja värisi, loimui ja särisi. Kaupungin tuhon kauneus sai hänet huojentuneeksi ja seesteiseksi. Hän muisti jonkin filosofian kurssin etäisen opetuksen stoalaisista, jotka kivipaaden lailla suhtautuivat elämiinsä osana suurta universumia… älä huolehdi asioista, mihin et voi vaikuttaa… elämän virta… ei koske minua… pieni hiukkanen… Hän nukahti ilmaan ja jäätyi ytimeensä asti. Hän tunsi unensa läpi, kuinka hän putosi maata kohti painavana möykkynä. Kun möykky saavutti maan, se pirstaloitui miljooniksi palasiksi, jotka lensivät kaikkialle maapallolla ja avaruuteen ja läheisiin tähtijärjestelmiin ja

Hän tuli takaisin itseensä ja nousi nopeasti pystyyn. Hänen päässään surisi. Hän huomasi uuden päivän alkaneen jo tunteja sitten. Hänen ympärillään oli autiota. Tervo et al. olivat kaikonneet jonnekin. Savun ja lihan haju oli poissa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi itsensä toiveikkaaksi. Silti hänen mielensä pohjalla pisti esiin kysymys, joka ei ollut suostunut kaikkoamaan: mitä helvettiä?

*

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2020.

*

Innostuitko tarinasta? Lähetä oma ehdotuksesi tarinan jatkosta osoitteeseen legendalehti@gmail.com ja pääset mukaan kollektiiviseen tarinankerrontaan.