EROTIIKKA-LEGENDA

Erotiikka-Legenda joutui sensuurin kynsiin. Julkaisualustamme Issuu ei nimittäin siedä millään lailla seksuaalisesti vihjailevaa materiaalia. Kokeilimme aluksi pikselöidä kuvitusta, mutta Issuun linjaus on todella tiukka ja yltää tekstiinkin: eroottiset tekstitkään eivät ole alustalle tervetulleita. Uudessa lehdessä näkyy nänni ja penis, mutta tekstitkin sisältävät anaalitappeja ja mälliä. Jouduimme siis vaihtamaan alustaa tätä lehteä varten, mikä on tietenkin rasittavaa.

Emme ole tehneet pornografista lehteä. Olemme yrittäneet kartoittaa omia kokemuksiamme seksuaalisuudesta ja sen erilaisista ilmenemismuodoista. Vaikka somealustojen sensuuri ei sinänsä ollut kellekään meistä mikään uusi uutinen, omaan työhön kohdistuva sensuuri tuntui silti yllättävältä. Sisältörajoitukset tosiaan ovat kapeat. Omalta osaltaan ne myös pitävät yllä seksuaalisuuteen liittyviä tabuja.

Jos seksiä ja seksuaalisuutta ei saa käsitellä tietyillä alustoilla, ei koskaan päästä edes kysymään niitä kiinnostavampia kysymyksiä: kuinka aiheista tulisi keskustella?

Seksi on tietenkin vaikea aihe. Se on henkilökohtaista, mutta samaan aikaan kummalla tavalla poliittista. Julkinen tila änkee yksityiseen. Seksi on kuitenkin aiheena saanut muhia jokaisen yksilön mielessä ilman, että ajatuksia jaetaan yhtä avoimesti kuin vaikka muunlaisia ihmissuhteisiin liittyviä huomioita tai vaikka reseptejä. Tästä seuraa, ettei seksistä puhumiselle ole jaettua kieltä tai sanastoa, jolloin siitä puhuminen tietenkin vaikeutuu ennestään.

Erotiikka-Legenda on pieni yrityksemme murtaa tabuja. Haluamme puhua erotiikasta. Haluamme puhua seksistä.

Linkki Erotiikka-Legendaan tässä.

Sensuurista muutama sana myös Legendan Instagram-sivuilla.

Liberty Leading the People – Eugène Delacroix, 1830. Tunnettu maalaus tuskin läpäisi Instagramin tai Issuun sisältärajoituksia.

Kirjallisuuden talvirieha: Tiiliskivi-palkinto Otto Lehtiselle

Aappo Jutila

Tiiliskivi-finalistit ja klubin hostit Kristiina Petäistö ja Ida Kiikkerä

20.2.2021 oli meille kirjallisuustieteilijöille suuri päivä, sillä silloin järjestettiin taas kerran Elävän kirjallisuuden festivaali ja jaettiin Tiiliskivi-palkinto (jo kahdettakymmenettä kertaa). Poikkeusaika vaatii tietysti poikkeusolosuhteet, joten tapahtuma järjestettiin etänä. Se tarkoittaa myös sitä, ettei vielä ole liian myöhäistä osallistua Elävän kirjallisuuden festivaaleille. Linkki EKF:n livestriimiin löytyy esimerkiksi tästä https://www.youtube.com/watch?v=_zV8Keq4K8M&feature=youtu.be, jos kirjallisuuspuhe ja erityisesti Tiiliskivi-palkinnon ehdokasteokset kiinnostelevat. Tiiliskivi-palkinnon lukijaraati esittelee huikeaa kotimaista kirjallisuutta kohdasta 5:29:01 alkaen!

Ilta huipentui perinteiseen Tiiliskivi-klubiin, joka järjestettiin tänä vuonna zoomissa, jotta kaikki ehdokaskirjailijatkin pääsivät mukaan klubille kotisohviltaan. Oli ihana kuulla kirjailijoiden puhuvan omista teksteistään ja keskusteleva niiden nostamista teemoista. Tiiliskivi-palkinnon voitto meni tänä vuonna Otto Lehtisen romaanille Nämä kallisarvoiset asiat. Tiiliskivi-raati perusteli valintaansa seuraavasti: ”Teos käsittelee useita suuria teemoja, kuten perhesuhteita, väkivaltaa ja yksinäisyyttä useiden henkilöhahmojen kautta, ja onnistuu siinä uskottavasti. Kieli on tarkkaa ja jättää lukijan nieleskelemään kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan.” Muihin finalisteihin ja tarkempiin perusteluihin voi tutustua osoitteessa https://tiiliskivipalkinto.wordpress.com.

Kaiken kaikkiaan kirjallisuustieteen superpäivä oli piristävä kokemus, mutta toivottavasti mahdollisimman pian päästäisiin taas järjestämään ihan perinteinen tapahtuma. Etätapahtumalla ei ihan päästä samaan tunnelmaan, mutta onneksi kirjallisuus elää erilaisillakin ympäristöissä. Nyt vain kirjastoon ja tutustumaan Tiiliskivi-voittajaan!

Kirjamessut koronakonseptilla

Aappo Jutila

Koronapandemia on jatkunut pidempään kuin kukaan meistä oli osannut ajatellakaan ja sen myötä on jouduttu kokeilemaan uudenlaisia ratkaisuja järjestää erilaisia joukkotapahtumia. Helsingin kirjamessut ovat olleet ainakin itselleni joka vuosi yksi syksyn odotetuimmista tapahtumista: messuhalli täynnä kirjoja, kirjailijoita ja keskusteluja. Tänä vuonna kaikki on ollut niin poikkeuksellista, että en oikein muistanut odottaa kirjamessuja. Kuitenkin kun huomasin Facebookissa Helsingin kirjamessujen mainostavan verkkomessuja päätin, että nämäkin messut täytyy kokea. 

22.10.2020 klo 18:08

Messulippu saapui sähköpostiin jo eilen. Messut alkoivat tänään aamulla. Minä elin koko päivän omaa messutonta elämääni, mutta nyt avasin tietokoneen ja päätin sukeltaa messujen maailmaan. 

Ensimmäinen mietteeni kirjautuessani Helsingin kirjamessujen sivuille oli ihmetys ja rauha. Aiemmilta messuilta mieleen on lähinnä jäänyt ihmispaljous, kirjat ja jopa hohkaavaa kuumuus. Nyt tunnelma on yhtä rauhallinen kuin kotisikin. 

Mutta. Nyt kun olen muutaman tunnin tutustunut kirjamessujen tarjontaan, olen hämmästynyt. Mikä kirjamessujen ydin lopulta onkaan?

                      Kirjat?

                      Haastattelut?

                      Keskustelut?

                      Kohtaamiset?

                      Satunnaiset keskustelunpätkät sieltä ja täältä?

                      Vai se, että saa kaikilla aisteilla vetää keuhkot täyteen kirjallisuutta.

Olisin halunnut kuunnella Liv Strömquistin ajatuksia sarjakuvasta, mutta valitettavasti hän ei päässytkään matkaamaan Helsinkiin, joten osio oli korvattu lyhyellä videotervehdyksellä. En voinut olla miettimättä, että teknologia olisi mahdollistanut myös zoom-haastattelun. Muutenkin mietin sitä, olisiko messut voitu myös nauhoittaa etänä, ilman ihmiskontakteja. Ja, mikä rooli videokuvalla näissä keskusteluissa on.

2.11.2020 klo 09:32

Kirjamessuni jatkuvat. Muistan, että viime vuonna kuljin ystäväni luota Mäkelänrinteeltä Pasilaan ja ihastelin maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Tänään heräsin toiseen messupäivään omasta sängystäni, keitin kahvit ja hyppäsin tietokoneen ääreen kuuntelemaan, kun kääntäjä Tero Valkonen kertoi, kuinka David Foster Wallacen Infinite Jest kääntyi suomeksi Päättymättömäksi riemuksi.

Huomatkaa, että edellisen kerran fiilistelin kirjamessuja yli viikko sitten. Silloin keskittymiseni herpaantui melko pian ja jäin vain miettimään sitä kaikkea, mitä verkkomessuista puuttuu.

2.11.2020 klo 10:09

Kari Hotakainen puhuu Tarinasta.

2.11.2020 klo 12:02

Tiiliskivi-palkinnon 2018 voittanut Satu Vasantola keskusteli uudesta romaanistaan Kaikki kadonneet.

2.11.2020 klo 12:53

Yhdistin langattomat kuulokkeet tietokoneeseen ja aloin imuroida. Kuuntelin samalla Ina Mikkolan ja Sita Salmisen keskustelua seksistä ja Miika Nousiaisen ajatuksia vanhemmuudesta ja maskuliinisuudesta. Annoin myös vettä huonekasveille.

Tänään innostuin todenteolla kuuntelemaan keskusteluja. Suhtauduin niihin kuin podcasteihin. Kuulokkeet korville ja kotitaloustöihin. 

Petyin, kun huomasin, että Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finalisteja ei julkaistukaan tänä vuonna messuilla. Se on ollut yleensä mielenkiintoinen katsaus kotimaiseen kirjallisuuteen.

2.11.2020 klo 14:39

Kirjamessut alkavat olla osaltani ohi. Seurasin monia kiinnostavia keskusteluja, mutta hämmästyin taas, kuinka harvoin kirjailijahaastetteluissa puhutaan itse kirjallisuudesta. Yleensä puhe siirtyy aina henkilöön, kirjailijaan, vaikka teokset olisivat kyllä itsessäänkin ansainneet keskustelua ympärilleen. Ja ainiin. Tänä vuonna en ostanut yhtään kirjaa messuilta.

Jari Järvelän Klik – kuvattu historia

Kirjoittanut: Tatu Pajula

Klik (Tammi, 2020) on tuottoisan ja monia kirjallisuuspalkintoja keränneen Jari Järvelän uusin romaani. Teos seuraa Iristä, toisten varjoon jäävää valokuvaajaa, 1900-luvun alusta nykypäivään asti. 

Iriksen perhe hylkää hänet lapsena tuberkuloosisairaalaan tarkoituksenaan antaa hänen kuolla, koska Iris ei kasva pituutta normaalin lapsen tapaan. Kun tapattaminen ei onnistu, perhe vaatii Iriksen pois suvusta. Hän ei voi käyttää sukunimeään tai tehdä lapsia. Suvun turvasta ja nimestä poistettu Iris ei lannistu, vaan alkaa valokuvata. Iris on kameroineen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja ottaa monet historian kuuluisimmista valokuvista. Mukaan mahtuvat maailmansodat, modernismin taiteilijat sekä arjen tilanteet. 

Nykypäivänä kukaan ei tunne Iriksen valokuvia, koska miesvalokuvaajat ovat ottaneet kuvien kunnian. Romaani luo vaihtoehtoista historiaa väittämällä, että esimerkiksi tunnettujen valokuvaajien Henri Cartier-Bressonin ja Robert Capan kuvat eivät ole heidän omiaan, vaan Iriksen ottamia. Koska muut veivät Iriksen kunnian, hän muuttuu fiktioksi. Iris saattoi ollakin oikea henkilö, mutta kukaan ei vain muista häntä. Historia on näkökulmasta kiinni, ja todellisuus saattaa olla kovin erilainen kuin se, mitä nykyään pidetään historiallisena faktana.

Vaikka Iris onkin fiktiivinen hahmo, ei teoksen esittämä spekulatiivinen todellisuus ole kovin kaukaa haettu. Esimerkiksi Capan valokuvat sekä hänen tarinansa Normandian maihinnoususta herättävät vieläkin epäilyä. On täysin mahdollista, että Capa ei todella ottanut maihinnousun ensimmäisen aallon kuvia, vaan joku muu. 

Iriksen lisäksi Klikissä on muitakin naisvalokuvaajia. Teos esittelee esimerkiksi Vivian Maierin, yhdysvaltalaisen valokuvaajan, jonka teoksia on löydetty vasta 2000-luvulla. Signe Brander ja Gerda Taro ovat myös mukana, hekin enemmän tai vähemmän syrjittyinä. Fiktiivisen Iriksen rinnalla on siis myös oikeita esimerkkejä historiaan melkein unohdetuista naisista. Heidän avullaan Iriksen kohtalo nousee fiktiosta todellisuuteen. Klik kysyy Branderin, Taron, Maierin ja Iriksen kautta, kuinka monta muuta historian naista on jäänyt miesten varjoon. 

Klik liikkuu epätasaisilla rajapinnoilla. Teos huomioi historian unohdettuja naisia ja heidän työtään näyttämällä todennäköisen tapahtumakulun, jossa miehet eivät ansaitsekaan kaikkea heille annettua arvostusta. Romaani harhautuu silti aika-ajoin tehtävässään tuoda tunnustusta tunnustamattomille. Kun teos esittää fiktion avulla naisten huonoa asemaa miesten varjossa, se luo samaa syrjään työntämistä uudelleen. Tietyn kuvan tarinan jälkeen teos nimittäin viittaa yleensä suoraan esimerkiksi Cartier-Bressonin kuvaan, vaikka kertomuksessa on juuri kuvattu, kuinka Iris otti kuvan. Vaikka Iris onkin teoksessa tietyn kuvan todellinen ottaja, lukija päätyy viitteen nettihaun jälkeen Cartier-Bressonin nimeä toistaville sivuille. Lopulta siis puhutaan miehistä, vaikka pitäisi puhua naisten saavutuksista. Klik muistuttaa tällöin, ettei todellisuus ole välttämättä niin yksinkertaista. Silti teosta lukiessani olisin monikerroksellisen ironian sijasta monesti halunnut sen keskittyvän naisvalokuvaajiinsa miesten sijasta. Maailma ei tarvitse enää Picasso-, Capa- tai Cartier-Bresson-viitteitä. Enemmän Maier-, Brander- ja Taro-viitteitä, kiitos.

Jatkokertomus osa X/Viimeinen

Ymmärtämyksemme elämästä koostuu niistä kaikista pienen pienistä muistoista, jotka punoutuvat ja kietoutuvat yhteen. Me olemme osittain niiden summa ja koemme siksi itsemme jatkuvaisiksi ja ehkä ainutlaatuisiksi. Päähenkilön kuullessa olevansa simulaatiossa, eikä ollenkaan totta, hän automaattisesti hapuili elämäänsä ennen hävitystä ja kaaosta. Hän oli tuntenut Alakuppilassa muistoja, mutta ei osannut paikantaa, kenen muistoja hän oikeastaan oli siellä tuntenut ja niiden kautta ikävöinyt. Hän tunnisti ihmisiä, paikkoja ja niiden tarkoituksia, mutta ei oikeastaan osannut sanoa mitään muusta osasta elämäänsä. Persvaosta alkavan hien yltyessä kokovartalon mittaiseksi, paniikin hajustamaksi liemeksi, hänen mielensä kirkastui ja naamansa vääntyi hirvittäväksi väänteeksi. 

”Niin. Taisit juuri tajuta, ettet ole ollut olemassa ennen näitä tapahtumia” henkilö tunnelin suulla sanoi ja kaivoi repustaan sinisen Lucky Strike -askin. 

”Palaako?” hän kysyi tarjoten askia päähenkilöllemme, joka helpottui röökiaskin luomasta pienestä pakomahdollisuudesta. Vaiteliaana he polttelivat ja päähenkilö kokoili ajatuksiaan. Tosiaankaan ei häntä tuntunut olevan ennen näitä sanoja, eikä hän tiennyt, mikä kaikki hänen lävitseen oli virrannut. Kenen muistoja olivat alakuppilan muistot? Miksi hän muisti olleensa luennoilla? Häntä alkoi kylmätä toden teolla, eikä nikotiini enää kyennyt naulitsemaan häntä villiintyneistä ajatuksistaan. Hän katseli tunnelin suulla olevaa henkilöä, joka vaikutti äkisti niin ontolta, että hän olisi voinut leikata hahmon irti koko kuvasta. 

”Onko sinua ollut ennen kuin tulin tähän?” päähenkilö kysyi henkilöltä ääni väristen, vaikka koko kysymys oli itseasiassa päätön, ja hän pelkäsi vastausta. Henkilö poltteli tupakkaansa hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi osannut vastata, mutta ryhdisti sitten olemustaan. 

”Kuule, en minäkään tiedä kaikkea, mutta uskon tietäväni miltä sinusta tuntuu. Kamalalta, siltä kuin olisit ilmestynyt tyhjästä ja ollut jo kokonainen tai kuin olisit muiden vallassa, jatkuvan luontityön prosessissa. Sinulle tulee muistoja, ja tunnistat henkilöitä, mutta et ole kuitenkaan kukaan. Olet vain opiskelija, et sen enempää, etkä muista kuinka päädyit tämän katalan kerran yliopistolle. Se kaikki johtuu siitä, että olemme tarinassa, jota kirjoittavat useat ihmiset. Nämä ihmiset ovat ilmeisesti väsyneitä ja padonneet vihaansa niin yliopistoa kuin maailmaa kohtaan, koska he polttavat kaiken ja laittavat meidät sekoamaan. Ehkä kuvastamme heidän tuntemuksiaan tässä sekavassa maailmassa, jossa raha ja loputon tehokkuus ohjaavat kaikkea inhimillistä toimintaa.” 

Sanat ”olet vain opiskelija” syöpyivät päähenkilön päähän. Vaikka hän kuinka yritti, ei ollut olemassa muuta määritelmää. Hänen nenäänsä tulviva palavan katku, hien kostuttama vaatekerrasto ja nikotiinin luoma huimaus tuntuivat kyllä hänen kehossaan, mutta hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään muuta. Silloin Linnasta kuului voimakas, räjähdystä muistuttava ääni. Molemmat säpsähtivät ja katsoivat toisiaan silmät selällään. Sanoja ei tarvittu. He tiesivät, että jotain omituista, kaamea ja arvaamatonta tulisi tapahtumaan, eikä heillä olisi siihen mitään sanottavaa. Päähenkilön suu alkoi jo muodostamaan tuttuja sanoja, mitä helvettiä, kun tunnelin suulla ollut henkilö kaivoi reppuaan raivokkaasti. 

”Minä en hyväksy tätä. En aio mennä katsomaan, mitä tuolla tapahtuu. Olen jo nähnyt liikaa ja tuolla varmasti poltetaan tällä hetkellä ännännen vuoden opiskelijoiden suorituksia, ehkä jopa ruumiita. Se ei yllättäisi minua tässä maailmassa, jossa kaikki pitää suorittaa yhteiskunnan määrittelemien tavoitteiden mukaisesti. En piru vie mene järkyttymään enempää. Tule, nyt lähdetään kiireellä Dorikseen vetämään perseet. Se hyvä tässä maailmanlopussa on, ettei ne rahanahneet paskat kerenneet purkaa Dorista.” 

Päähenkilö katsoi, kun henkilö veti päähänsä kommandopipon ja lähti reippain ja määrätietoisin askelin loittonemaan. Tuo henkilö ei vilkaissutkaan Linnan suuntaan, josta kuului yhä vaan oudompia ääniä. Jähmettynyt päähenkilö kuiskasi miltei lumoutuneena:

”Mitä helvettiä?”

Klikkaa tiesi uusimpaan Legendaan!

Vuoden viimeisen Legendan aiheena on kapitalismi ja sen vuoksi päätimme toteuttaa lehden tällä kertaa hieman eri tavalla. Tästä pääset tutustumaan uuteen lehteen sähköisesti. Yliopiston ilmoitustaululta löytyy myös muutamia keräilykappaleita painetusta lehdestä.

Legenda 420

Kannattaa pysyä edelleen linjoilla, sillä paljon artikkeleita, tekstejä ja kuvia on vielä tulossa!

Kristallipallo – Spiritual Unicorn Corner

Kapitalistista joulunalusta, me ahneet ja orjuutetut tähtivaeltajat!!!

Tumpeloiko Kauris tuhannen taalan paikkansa? Onkos se pätäkkä, mikä Vaa´an taskuissa kahisee vai onko se sittenkin upouusi tyllihame? Lue arvostetun astrologin visiot loppuvuodelle 2020!

Koska kapitalisti on voittaja, tapaamme tällä kertaa menestyneitä maan asukkeja – Onnenkapitalisteja –  tähtimerkeittäin.

Haastattelussa Riina Tanskanen – ”En halua olla ulkopuolinen satiirikko”

Aappo Jutila

*

Kirjallisuustiede, tyttöys, Instagram. Neljättä vuotta kirjal- lisuutta opiskeleva Riina Tanskanen yhdistää tämän kaiken. Hän on ottanut kaiken irti yliopistosta ja yhdistää rohkeasti akateemisen maailman Instagramin algoritmeihin.

(Kuva Anni Miettinen 2020)

–Mie oon Riina, mie oon parikymppinen taitelija ja mie teen sellasta feministisyh- teiskuntakriittistä tyttötaidetta ja sen lisäksi mie päätoimitan Vita nuova -nimistä verkkomediaa ja opiskelen kirjallisuustiedettä.

On tärkeä huomata, ettei tiedä mistään mitään

Välillä mietityttää, mitä hyötyä humanistisen alan opinnoista on maailmassa, jossa kaikki pyörii rahan ympärillä. Riina kertoo, että yliopisto-opinnot kirjallisuustieteessä ovat avanneet hänelle tilan, jossa hän on päässyt toteuttamaan itseään.

– Mie oon ollu just se ihminen, joka on varttunut pikkukaupungissa, Kärsinyt ja Odottanut, että pääsen yliopistoon ja löydän ne omankaltaiset ihmiset. Yliopistossa oon löytäny yhteisön, jossa mie en oo liikaa tai mie en oo liian vähän.

Riina sanoo, että hänelle akateemisuus tarkoittaa uteliaisuutta ja tiedon kaipuuta. Yliopistossa on mahdollista esittää aina vain uusia kysymyksiä.

– Akateemisessa maailmassa on mahdollista saada vastauksia, mutta ehkä vielä tärkeämpi on saada lisää kysymyksiä ja huomata, että ei tiedä vielä mistään mitään, Riina huomauttaa.

– Yliopisto antaa tilan, jossa voi upota erilaisiin teorioihin ja ilmiöihin. Minua kiinnostaa teorian lisäksi myös konkreettiset asiat, kuten tieteen popularisointi.

Tämä näkyy kaikessa, mitä Riina tekee. Hän tutkii kandidaatintutkielmassaan ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvateoksen karnevalismia. Riina itse ottaa osaa ajankohtaiseen keskusteluun värikkäillä ja nasevilla piirustuksilla.

Lisäksi hän päätoimittaa blogista laajaksi verkkomediaksi kasvanutta Vita nuovaa, jossa nuoret pääsevät kirjoittamaan artikkeleita ja analyyseja mieltä askarruttavista aiheista.

– Yliopisto mahdollistaa erilaisten ihmisten yhteenliittymät. Vita nuovan kautta minulle on tullut konkreettiseksi, kuinka antoisaa kollektiivityöskentely on. On todella inspiroivaa, että ympärillä on lahjakkaita ihmisiä, joiden kanssa voi oppia kokoajan lisää.

Yhteisöllisyys korostuu Riinan puheessa usein. Vaikka hän nauttii opiske lusta ja kursseista, nousee kaikki yliopiston mahdollistama oheistekeminen etualalle. Ensimmäisinä yliopistovuosina myös ainejärjestötoiminta oli tärkeässä roolissa, kun etsi omaa paikkaa yliopistoyhteisössä.

– Ystävien kanssa puhutaan paljon teorioista ja ajankohtaisista ilmiöistä. Mielestäni tämä kehittää enemmän ajattelua ja kykyä soveltaa kuin pelkkä kursseilla istuminen.

Yliopistosnobi ja sovinisti-Raili

Riina ylläpitää Instagramissa Tympeät tytöt -nimistä tiliä, jonka taiteellisessa ilmauksessa hän yhdistää ”söpöt värikkäät tyttelikuvat aika julmiinkin ilmiöihin”. Hän pyrkii tuomaan erilaisia teorioita ja akateemisessa maailmassa käytyä keskustelua lähemmäs ihmisiä kirjoittamalla auki kuviin liittyviä ilmiöitä ja jakamalla niitä sosiaalisessa mediassa.

– Oon ehkä ekoina yliopistovuosina ollut enemmän yliopistosnobi, mutta nyt erityisesti Tympeiden tyttöjen kautta oon päässyt siitä pois. Ei me olla mitään jumalallisia hahmoja, vaikka päästiin yliopistoon.

Riina kertoo, että nykyään häntä ärsyttää akateemiskeskeinen kieli, sillä ajankohtaisten ilmiöiden pitää olla kaik- kien saatavilla. Muutosta ei synny, jos asioista ei voida puhua. Hän kuitenkin painottaa, että on tärkeää jakaa mielipiteiden lisäksi myös ajankohtaista tutki- mustietoaja teoriaa, jotta kaikki voivat muodostaa itse omat mielipiteensä.

– Ei tarvitse olla yliopistotutkintoa sukupuolentutkimuksesta, että voi sanallistaa esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa.

Riina käsittelee Tympeiden tyttöjen kautta itseään painavia ja mietityttäviä asioita. Sisältö on feminististä ja hauskaa.

Kuvien ja tekstin kautta lukijalle näytetään konkreettisena vaikenemisen kulttuuri, joka liittyy esimerkiksi raiskaamiseen, naisen asemaan, kuukautisiin tai sovinismiin.

– Nämä kaikki ongelmat on tunnistettu jo ikuisuuksia sitten, mutta silti esimerkiksi sukupuoleen liittyvä kipuilu on edelleen luonteeltaan samanlaista. Kaikenlainen itsensä väheksyntä, seksuaalisesta väkivallasta vaikeneminen ja kehoon liitetyt erilaiset odotukset.

Vaikka kirjallisuustieteen teorioita ja metodeita ei aina voi suoraan hyödyntää esimerkiksi ajankohtaisessa keskustelussa, Riina muistuttaa, että opintojen kautta hän on oppinut tuntemaan useita ajatteli- joita ja hakemaan tietoa.

– Opinnot on opettanut mua lukemaan tekstejä ja sisäistämään tekstin olennaiset kohdat. Toisaalta kirjallisuudentutkimus on auttanut myös ymmärtämään eri ilmiöiden taustoja, sillä perus- tuvathan ne usein ikiaikaisiin myytteihin. Esimerkiksi Medusan myytti on ollut pinnalla, kun keskustellaan raiskaukseen liittyvästä stigmasta.

Nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa osoitellaan melko herkästi, jos joku erehtyy käyttämään jotain termiä väärin ja paljastaa oman sovinistisuutensa. Riina yrittää karnevalistisen yleisen naurun kautta tuoda haastavat aiheet saataville ilman osoittelua.

– Minulla on myös vahva ajatus siitä, että oon osa ilmiötä josta puhun. En halua olla ulkopuolinen satiirikko, joka osoittelee sormella yksittäistä ihmisryhmää. Mun mielestä tää yhteiskunta on ongelma ja mie oon osa tätä yhteiskuntaa.

Riina huomauttaakin, että hän yrittää olla taiteessaan ymmärtäväinen ja opastaa ihmisiä kohti parempia ajattelumalleja.

– On ihan super helppo kasvaa sovinistiksi tällaisessa yhteiskunnassa. Jokaisen sisällä asuu pieniä kummallisia ja haitallisia asenteita. Mussa asuu ainakin sellanen sovinistinen Raili, joka haluaa olla tosi huono feministi. Olennaista on tunnistaa nämä ajatukset ja sen jälkeen asialle voi tehdä jotain.

*

Riinan tekemisiä voi seurata Instagramissa @tympeattytot ja @vitanuov.