Kristallipallo – Spiritual Unicorn Corner

Kapitalistista joulunalusta, me ahneet ja orjuutetut tähtivaeltajat!!!

Tumpeloiko Kauris tuhannen taalan paikkansa? Onkos se pätäkkä, mikä Vaa´an taskuissa kahisee vai onko se sittenkin upouusi tyllihame? Lue arvostetun astrologin visiot loppuvuodelle 2020!

Koska kapitalisti on voittaja, tapaamme tällä kertaa menestyneitä maan asukkeja – Onnenkapitalisteja –  tähtimerkeittäin.

Kritiikki: Venla Saalon Kukkia maan alla – sanomattomat toiveet

Tatu Pajula

Kukkia maan alla (Gummerus, 2020) on Venla Saalon romaani Berliinissä risteävistä ihmiskohtaloista. Saalon lasten- ja nuortenromaani Kirkkaalla liekillä oli 2012 Finlandia-palkintoehdokkaana. Kukkia maan alla aloittaa Saalon aikuisille suunnatun kirjallisuuden uran loistokkaasti.

Teos kuvaa pääasiassa kahta hahmoa, Mariannaa sekä Amaliaa. Marianna on jämähtänyt Berliiniin kukkakaupan myyjäksi maailmalla vietetyn nuoruuden jälkeen. Hänen elämäänsä kuuluu myös Puolassa asuva veli, Borys, sekä vieraantunut äiti. Amalia taas on tulevaisuuteen kurkottava urakiituri, joka unelmoi englannin kielen kartuttamisen tuo- masta mahdollisuudesta päästä kor- kealle business-elämään. Amalian mukana kulkee hänen poikansa, vilkkaalla mielikuvituksella sekä luovuudella varustettu Karim.

Lyhyehkö (159 s.) Kukkia maan alla muodostuu nopeasti luettavista luvuista, joiden välillä näkökulma siirtyy henkilöstä toiseen. Mariannan ja Amalian lisäksi Borys, Mariannan äiti sekä Karim pääsevät kertojan

rooliin ja kertojan vaihtuessa teoksen maailmakin muuttuu kiitettävästi. Henkilöiden äänet, ajatukset ja teot erottavat heidät toisistaan ja luovat teokseen pirteästi etenevän rytmin. Kukkia maan alla on teos, jota on todella ilo lukea ja sen lyhyyden vuoksi teos etenee äkkiarvaamatta kerralla tai muutamalla loppuun asti.

Teoksen lyhyys on kuitenkin hämäävää. Vaihtuvat luvut loppuvat monesti kuin kesken tilanteisiin, joita olisi halunnut tarkkailla kauemminkin. Marianna tapaa esimerkiksi vieraantuneen äitinsä yhtäkkiä kukkakauppansa edessä 12 vuoden erilläänolon jälkeen. Kohtaus loppuu äidin ilmoittaessa, ettei hän ole saanut vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä. Luvun jälkeen erikoiseen tapaamiseen ei enää palata.

Fragmentaarisuus teoksessa palvelee kuitenkin sen teemaa henkilöiden keskinäisestä irrallisuudesta. Marianna joutuu kestämään katkeilevaa puhelinyhteyttä veljeensä ja Amalia elää enemmän tulevaisuuden fantasioissaan unohtaen keskittyä nykyhetkeensä. Borys haluaisi Marian- nan muuttavan takaisin Puolaan mut-tei pysty sanomaan tätä ääneen. Karim taas toivoo, että hänen äitinsä kiin- nittäisi enemmän huomiota häneen. Hahmoja yhdistävä tekijä on Puolassa sijaitseva vanha talo, jossa Marianna, Borys sekä heidän äitinsä asuivat. He muistelevat taloa ja näkevät siitä samankaltaisia unia. Amalia taas haikailee kiireisen kaupungin keskellä muuttavansa samaiseen henkilöiden unissa esiintyneeseen taloon. Mennyt, nykyhetki ja tulevaisuus sekä ihmisten välit vaikuttavat toisiinsa matkojen päästä, joten teoksen kirjallinen katkonaisuus sopii kuvaan hyvin. Kukkia maan alla vihjailee etevästi henkilöidensä toiveista antamatta liikaa ilmi. Kaikki heistä toivovat jotakin, mutta heidän tuntuu olevan vaikea ilmaista toisilleen, mitä se jokin on.

Henkilöiden vaikeus puhua toisilleen toiveistaan on aidosti ja herkästi esitetty piirre romaanissa. Kukkia maan alla näyttää henkilönsä tilanteissa, joissa menneisyydestä on jo liikaa aikaa, mutta tulevaisuuteenkaan ei vielä pääse: ”Amalia odottaa ja odottaa, että aika kuljettaisi hänet eteenpäin, nopeasti, nopeasti, sinne, missä hänen kuuluu olla.” Välitilassa olevat valtaa se jokin nimetön ahdistus, joka estää heidän läheisyytensä. Marianna- kin pohtii tätä jotakin: ”Ihan kuin hän olisi unohtanut jotakin. Tai kuin olisi juuri muistamaisillaan jotakin. Jokin uni, jokin tilaus? Lupaus, sopimus, aie?” Kuin päiväunessa hahmot kurottavat havahtumista kohti, mutteivat juuri yllä ja tämä kurotus ihmisten vä- lissä luo teoksesta erityisen syvällisen. Kukkia maan alla on tarkkanäköinen, varma ja koskettava romaani tilanteesta, jossa vaikeat, julkipuhumattomat asiat ovat tapahtuneet jo aikoja sitten ja ne poispyyhkivä sovinto odottaa itseään.

Haastattelussa Riina Tanskanen – ”En halua olla ulkopuolinen satiirikko”

Aappo Jutila

*

Kirjallisuustiede, tyttöys, Instagram. Neljättä vuotta kirjal- lisuutta opiskeleva Riina Tanskanen yhdistää tämän kaiken. Hän on ottanut kaiken irti yliopistosta ja yhdistää rohkeasti akateemisen maailman Instagramin algoritmeihin.

(Kuva Anni Miettinen 2020)

–Mie oon Riina, mie oon parikymppinen taitelija ja mie teen sellasta feministisyh- teiskuntakriittistä tyttötaidetta ja sen lisäksi mie päätoimitan Vita nuova -nimistä verkkomediaa ja opiskelen kirjallisuustiedettä.

On tärkeä huomata, ettei tiedä mistään mitään

Välillä mietityttää, mitä hyötyä humanistisen alan opinnoista on maailmassa, jossa kaikki pyörii rahan ympärillä. Riina kertoo, että yliopisto-opinnot kirjallisuustieteessä ovat avanneet hänelle tilan, jossa hän on päässyt toteuttamaan itseään.

– Mie oon ollu just se ihminen, joka on varttunut pikkukaupungissa, Kärsinyt ja Odottanut, että pääsen yliopistoon ja löydän ne omankaltaiset ihmiset. Yliopistossa oon löytäny yhteisön, jossa mie en oo liikaa tai mie en oo liian vähän.

Riina sanoo, että hänelle akateemisuus tarkoittaa uteliaisuutta ja tiedon kaipuuta. Yliopistossa on mahdollista esittää aina vain uusia kysymyksiä.

– Akateemisessa maailmassa on mahdollista saada vastauksia, mutta ehkä vielä tärkeämpi on saada lisää kysymyksiä ja huomata, että ei tiedä vielä mistään mitään, Riina huomauttaa.

– Yliopisto antaa tilan, jossa voi upota erilaisiin teorioihin ja ilmiöihin. Minua kiinnostaa teorian lisäksi myös konkreettiset asiat, kuten tieteen popularisointi.

Tämä näkyy kaikessa, mitä Riina tekee. Hän tutkii kandidaatintutkielmassaan ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvateoksen karnevalismia. Riina itse ottaa osaa ajankohtaiseen keskusteluun värikkäillä ja nasevilla piirustuksilla.

Lisäksi hän päätoimittaa blogista laajaksi verkkomediaksi kasvanutta Vita nuovaa, jossa nuoret pääsevät kirjoittamaan artikkeleita ja analyyseja mieltä askarruttavista aiheista.

– Yliopisto mahdollistaa erilaisten ihmisten yhteenliittymät. Vita nuovan kautta minulle on tullut konkreettiseksi, kuinka antoisaa kollektiivityöskentely on. On todella inspiroivaa, että ympärillä on lahjakkaita ihmisiä, joiden kanssa voi oppia kokoajan lisää.

Yhteisöllisyys korostuu Riinan puheessa usein. Vaikka hän nauttii opiske lusta ja kursseista, nousee kaikki yliopiston mahdollistama oheistekeminen etualalle. Ensimmäisinä yliopistovuosina myös ainejärjestötoiminta oli tärkeässä roolissa, kun etsi omaa paikkaa yliopistoyhteisössä.

– Ystävien kanssa puhutaan paljon teorioista ja ajankohtaisista ilmiöistä. Mielestäni tämä kehittää enemmän ajattelua ja kykyä soveltaa kuin pelkkä kursseilla istuminen.

Yliopistosnobi ja sovinisti-Raili

Riina ylläpitää Instagramissa Tympeät tytöt -nimistä tiliä, jonka taiteellisessa ilmauksessa hän yhdistää ”söpöt värikkäät tyttelikuvat aika julmiinkin ilmiöihin”. Hän pyrkii tuomaan erilaisia teorioita ja akateemisessa maailmassa käytyä keskustelua lähemmäs ihmisiä kirjoittamalla auki kuviin liittyviä ilmiöitä ja jakamalla niitä sosiaalisessa mediassa.

– Oon ehkä ekoina yliopistovuosina ollut enemmän yliopistosnobi, mutta nyt erityisesti Tympeiden tyttöjen kautta oon päässyt siitä pois. Ei me olla mitään jumalallisia hahmoja, vaikka päästiin yliopistoon.

Riina kertoo, että nykyään häntä ärsyttää akateemiskeskeinen kieli, sillä ajankohtaisten ilmiöiden pitää olla kaik- kien saatavilla. Muutosta ei synny, jos asioista ei voida puhua. Hän kuitenkin painottaa, että on tärkeää jakaa mielipiteiden lisäksi myös ajankohtaista tutki- mustietoaja teoriaa, jotta kaikki voivat muodostaa itse omat mielipiteensä.

– Ei tarvitse olla yliopistotutkintoa sukupuolentutkimuksesta, että voi sanallistaa esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa.

Riina käsittelee Tympeiden tyttöjen kautta itseään painavia ja mietityttäviä asioita. Sisältö on feminististä ja hauskaa.

Kuvien ja tekstin kautta lukijalle näytetään konkreettisena vaikenemisen kulttuuri, joka liittyy esimerkiksi raiskaamiseen, naisen asemaan, kuukautisiin tai sovinismiin.

– Nämä kaikki ongelmat on tunnistettu jo ikuisuuksia sitten, mutta silti esimerkiksi sukupuoleen liittyvä kipuilu on edelleen luonteeltaan samanlaista. Kaikenlainen itsensä väheksyntä, seksuaalisesta väkivallasta vaikeneminen ja kehoon liitetyt erilaiset odotukset.

Vaikka kirjallisuustieteen teorioita ja metodeita ei aina voi suoraan hyödyntää esimerkiksi ajankohtaisessa keskustelussa, Riina muistuttaa, että opintojen kautta hän on oppinut tuntemaan useita ajatteli- joita ja hakemaan tietoa.

– Opinnot on opettanut mua lukemaan tekstejä ja sisäistämään tekstin olennaiset kohdat. Toisaalta kirjallisuudentutkimus on auttanut myös ymmärtämään eri ilmiöiden taustoja, sillä perus- tuvathan ne usein ikiaikaisiin myytteihin. Esimerkiksi Medusan myytti on ollut pinnalla, kun keskustellaan raiskaukseen liittyvästä stigmasta.

Nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa osoitellaan melko herkästi, jos joku erehtyy käyttämään jotain termiä väärin ja paljastaa oman sovinistisuutensa. Riina yrittää karnevalistisen yleisen naurun kautta tuoda haastavat aiheet saataville ilman osoittelua.

– Minulla on myös vahva ajatus siitä, että oon osa ilmiötä josta puhun. En halua olla ulkopuolinen satiirikko, joka osoittelee sormella yksittäistä ihmisryhmää. Mun mielestä tää yhteiskunta on ongelma ja mie oon osa tätä yhteiskuntaa.

Riina huomauttaakin, että hän yrittää olla taiteessaan ymmärtäväinen ja opastaa ihmisiä kohti parempia ajattelumalleja.

– On ihan super helppo kasvaa sovinistiksi tällaisessa yhteiskunnassa. Jokaisen sisällä asuu pieniä kummallisia ja haitallisia asenteita. Mussa asuu ainakin sellanen sovinistinen Raili, joka haluaa olla tosi huono feministi. Olennaista on tunnistaa nämä ajatukset ja sen jälkeen asialle voi tehdä jotain.

*

Riinan tekemisiä voi seurata Instagramissa @tympeattytot ja @vitanuov.

Historiikki

Alakuppila on Tampereen yliopiston Päätalossa sijaitseva kahvila. Nykyään se on tunnettu oranssilla nahalla päällystetyistä Esko Pajamiehen suunnittelemista tuoleista ja sohvista, sekä rasvaisista panineista ja seisoneesta kahvista.

Aappo Jutila

*

Yliopiston päärakennuksen tai tutummin Päätalon rakentaminen aloitettiin lokakuussa 1959, mutta Alakuppila astui kuvaan vasta lisärakennuksen valmistuessa vuonna 1967. Alakuppila on ehtinyt olla mukana monessa, sillä kattaahan sen historia jo yli 40 vuotta yliopistomaailmaa. Arkkitehtitoimisto Seija Hirvikallion tekemässä Tampereen yliopiston päärakennuksen rakennushistoriallisessa selvityksessä kirjoitetaan, että ”[a]ulatilaan syntyi kulttuurihistoriallisesti merkittävä alakuppila, jonka oranssin väriset nahka- verhoillut pyöreät tuolit olivat osa kup- pilan henkeä.” Samainen selvitys jatkaa myöhemmin, että ”[a]lkuperäisiä Esko pajamiehen (sic!) suunnittelemia kiin- to-ja irtokalusteita kuten tuoleja, pöytiä, sohvia, raheja on kunnostettu ja verhoiltu alkuperäisen mallin mukaisesti. Verhoilu- kangas-ja nahkavärejä on osittain muutet- tu, mikä erityisesti näkyy alakuppilan van hojen vaalean ruskeiden tuolien värisävyn muuttumisena turkoosin siniseksi.”

Tarkkasilmäinen lukija huomasi ylläolevassa kappaleessa jotain kummaa. Ensinnäkin alakuppilan oranssia kuvataan vaalean ruskeaksi, mikä on melko kaukaa haettua, kun katsoo auringossa loistavaa oranssia. Ja toiseksi Alakuppilan oranssi ei olekaan ikiaikainen kokemus, vaan jossain kohtaa Alakuppila on puettu turkoosiin (löysin muutaman kuvan todistamaan tätä ja sain vastaani petroolinsinisen Alakuppilan, tuolien verhoilu on palautettu alkuperäiseen kuosiinsa vuoden 2011 aikoihin). Kuitenkin Tampereen yliopiston päärakennuksen rakennushistoriallisen selvityksen sanoin: ”Alakuppilan väri ja tunnelma on aina ollut sen käyttäjissä, opiskelijoissa.”

Jos näinkin perustavanlaatuinen kuin alakuppilan oranssi on joskus saanut väistyä uusien tuulien alta, herää kysymys, onko jokin muu asia toisin.Monien Tampereen yliopiston alumnien muisteloissa mainitaan Alakuppila. Esimerkiksi 70-luvun lopulla kirjallisuutta opiskellut Outi Lepomäki muisteli Juhlalegendassa (3/2019) kuinka, ”[p]ieneltä paikkakunnalta tulleena oli ilo huomata, kuinka ala yhdisti uusiin ihmisiin, luennoista ja muusta elämästä – kuten politiikasta – puhuttiin paljon esimerkiksi Alakuppilassa.”

NYKYISEN VEGEBARIN TILOISSA TARJOILTIIN MYÖS OLUTTA

Politiikka mainitaan usein Alakuppilan yhteydessä. Kuvittelenkin mielessäni hä- märän tupakansavun täyttämän (Ai niin, unohtuiko mainita, että Alakuppilassa (niin kuin myös yläkerran ravintolassa ja Päätalon aulassa) sai tupakoida 90-luvun alkuun asti ja nykyisen VegeBarin tilois- sa tarjoiltiin myös olutta.) salin täynnä puheensorinaa ja pöydälle nousseita innokkaita nuoria ajattelijoita.Esimerkiksi toimittaja Heikki Laurinolli muistelee, että 70-ja 80-luvun vaihteen opiskelijaelä- mässä tärkeitä paikkoja olivat Alakuppila, Tillikka ja Ylioppilastalo.

Nykyäänkin (ainakin ennen COVID-19-pandemiaa) Alakuppila on täynnä puheensorinaa, ihmiset kulkevat ohitse, vaihtavat kuulumisia, järjestävät kokouksia ja keräävät voimia taas seuraavalle luennolle. Alakuppila on yksi yliopiston sosiaalisista keskuksista. Tämä Legendan teemanumero kunnioittaa Alakuppilan pitkää historiaa ja haluaa muistuttaa, että me kaikki Alakuppilassa notkuvat opiskelijat olemme osa suurempaa jatkumoa. Annetaan uusien ajatusten herätä ja rakentua Alakuppilassa ja muistetaan myöhemmin mainita, kuinka tämä melko karu aulatilaan pystytetty kahvio on muokannut yliopistossa viettämäämme aikaa.

Karanteenikirjoja

Kuinka selvitä karanteenista? Kuinka olla uppoamatta yksinäisyyteen? Mitä lukea eristäytymisen aikana? Muutakin kuin sitä iänikuista Decameronea? Legenda antaa lukuvinkkejä.

Taikatalvi – Tove Jansson

  • Tarina Muumipeikon yksinäisyydestä ja aikuistumisesta. Jansson kuvaa lempeästi, kuinka selvitä omillaan vieraassa todellisuudessa.

Taisteluni 1-6 – Knausgård.

  • Näihin on avattu kokonainen elämä. Kun oma arki tuntuu olevan tauolla, näiden avulla voi välillisesti elää Knasun kautta.

Hulluuden historia – Petteri Pietikäinen.

  • Vetävästi kirjoitettu tietokirja mielisairauksien diagnoosien, hoidon ja stigman historiasta.

Peter-Peter – Aila Meriluoto

  • Autofiktiivinen teos rakastumisesta, maailman järkkymisestä ja ihmisen sitkeydestä. ”Ei ihminen kestä nähdä itseään niin helvetin negatiivisena.” (P-P, 228).

Planet Fun Fun – Johannes Ekholm

  • Ekholm imee mukaansa kuten aina, ärsyttää tai ihastuttaa. Mutta kaoottisen todellisuuden tunnistavat kaikki.

Pikkulinnut – Anaïs Nin

  • Nyt kun Pornhubkin takoo käyttäjäennätyksiä…

Oryx ja Crake – Margaret Atwood

  • Teos alkaa tilanteesta, jossa mysteerinen virus on pyyhkinyt ihmiskunnan mennessään ja jäljellä on lähinnä raunioita ja kummallisia geenimuunneltuja eläimiä. Ankeasta aiheestaan huolimatta koominen ja räikeä teos!

Sirkka Turkan runot

  • Lukekaa Sirkka Turkkaa, hyvät ihmiset.

Sally Rooney, kaikki teokset.

  • Ahdistavia ja seksikkäitä: now that’s a mood.

Petri Tamminen

  • Tammisen teoksissa seurataan usein pientä ihmistä, joka on hukassa ja epävarma. Katseessa on lämpöä, ja se on tarpeen.

*

Luitko jonkun suosituksistamme? Kerro meille!

*

Listan koonnut Tuisku Tuukkanen

Humanistin unelmia

Tytti Rantanen

Olen flaneeraamassa vapaapäivän ratoksi kaupungilla, ja kolea tuuli saa hämärtyvän loppusyksyn iltapäivän tuntumaan synkempääkin synkemmältä. Niinpä ei olekaan ihme, että erään pikkukujan vielä piskuisempi antikvariaatti vetää minua normaaliakin houkuttelevammin puoleensa. Astun sisään, ja oven yläpuolella olevan kellon helähdys rikkoo uneliaan rauhan. Tiskin takana nuokkunut nuori myyjä naulitsee rauhallisen, mutta silti jotenkin vangitsevan katseensa minuun. Hermostuneesti sipaisen mustan baskerini alta karanneet hiussuortuvat sivuun ja löysään hieman kaulaliinaani. Peittääkseni hämminkini teen näennäisen hajamielisesti kierroksen hyllyjen välissä ja ympärille katseltuani huomaan olevani ainoa asiakas.

Kuten aina, menetän täysin ajantajuni kirjahyllyjen sokkeloissa. Kuulen, kuinka myyjäpoika laskee taustalla vaimeasti kassaa ja valmistautuu ilmeisesti sulkemaan liikkeen. En kuitenkaan anna sen häiritä itseäni, vaan otan oman aikani. Havahdun vasta, kun tunnen, että joku on lähelläni. Käännyn, ja olen törmätä myyjään, joka on ties kuinka kauan katsellut, kuinka olen sormeillut kirjojen selkämyksiä lasittuneessa transsitilassa. Vähääkään hämmentymättä hän kysyy, voisiko olla jotenkin avuksi, ja lisää samaan hengenvetoon, että on sulkemassa liikettä. Vasta nyt huomaan virttyneen villatakin alta hänen runollisen humanistivartalonsa, sekä sotkuisen hiuskuontalon ja paksusankaisten silmälasien takaa minuun porautuvat magneettiset, joskin hieman raukeat vihreänharmaat silmät. Kun olen huomaamattani unohtunut tuijottamaan, katse muuttuu kysyväksi. Hätkähdän ja soperran: ”Niin, ei teillä Anaïs Niniä sattuisi olemaan tai Decameronea..?” Lasien takaa näkyy välähdys ja miehen suu kääntyy viekoittelevaan hymyyn: ”Ei tällä haavaa, mutta tuolla takahuoneessa voisi olla jotain muuta kiinnostavaa..” Hänen käheä äänensä saa polveni notkahtamaan ja kuin noiduttuna seuraan häntä, kun hän pehmeästi, mutta päättäväisesti johdattaa minut takahuoneeseen, joka toimii myös varastonsa.

Jään kuitenkin hämärästi valaistuun huoneeseen toviksi yksin, sillä mies häviää, ja raskaasta kolauksesta päätellen hän sulkee liikkeen oven tältä päivältä. Meitä ei siis häiritsisi kukaan. Sormeilen odotellessani kirjapinoja ja olen niin jännittynyt, että selkärankaani pitkin kirmailee sähköisiä sykäyksiä. Vihdoin tunnen hänet takanani, miltei painautuneena minuun kiinni. ”Haluatko hyvää?” hän kuiskaa viettelevästi. Nielaisen kuuluvasti, käännyn ja näen miehen pitelevän suunnatonta…

…vanhaa kirjaa. Vavahtelen innosta ja hapuilevin sormin hivelen sen nahkaista kantta kaiverruksineen. Tuhannet väristykset kiirivät ympäri kehoani jo näistä ensimmäisistä kosketuksistakin. En halua ajatella tulevaa etukäteen, vaan yritän ottaa tilanteen hetki kerrallaan nauttien joka sekunnista. Mies kuitenkin siirtää kirjan kiusoittelevasti syrjään, jolloin huokaisen pettymyksestä. Hieman vakavoituen hän kaivaa taskustaan kummallekin parin ohuita kumikäsineitä, ”kaiken varalta”, kuten hän itse sanoo, ja nyökkään kiitollisena hänen vastuuntuntoisuudestaan, oma järkeni kun on sumentunut kiihkosta.

En enää hallitse itseäni, ja vääntelehdin tuskaisena, mutta viimein mies armahtaa minut ja varmoin ottein tuo kirjan taas eteemme. Hän ei enää itsekään kestä, vaan tempaisee niin kiihkeästi kuin suinkin voi kirjaa vahingoittamatta sen kannen auki. En voi olla huokaisematta ääneen hurmiosta, kun näen sen olevan Shakespearen koottujen draamojen ensipainos, Cajanderin suomennoksena! Tämä on jo melkein liikaa, ja nautinto alkaa tuntua melkein sietämättömältä, mutta ahnaasti mies kääntelee sivuja eteenpäin. Luulen tulevani hulluksi tästä suloisesta kidutuksesta ja hengitykseni käy raskaaksi. Villiinnyn jopa heittämään baskerini ja kaulaliinani nurkkaan, ja mieskin riehaantuu avaamaan villatakkinsa ylimmän napin. Hänen silmälasinsa ovat huurtuneet, niin polttavaa kiihkomme on.

En enää voi olla hiljaa, vaan suustani purkautuu aistillinen vaikerrus ”mmmmdeSaussureaaah” Mies säestää minua murisemalla vastaan eläimellisesti: ”fouCAULT”. On kuin minut olisi singottu toiseen ulottuvuuteen, jossa sateenkaaren värien täyttämällä yötaivaalla villihevoslauma juoksisi ylitseni. Kirja lähestyy loppuaan, kuten mekin. Mies urahtaa huohottaen, kuin viimeisillä voimillaan: ”Heidegger” On kuin jokin salattu pato avautuisi sisälläni ja soperran villisti: ”Mitä? Sano se! Sano se kovempaa!” Mies purkaa kaiken patoutuneen alkuvoimansa ja karjahtaa kuin luolamies, niin että se varmasti kuuluu viereiseen liikkeeseen (tai vähintään oven ulkopuolelle, ottaen huomioon hänen ketjupolttamisen rasittamat humanistikeuhkonsa): ”HEIDEGGER!!” ja lysäyttää sen jälkeen voipuneesti kirjan kannen kiinni. Olemme saavuttaneet täyttymyksen.

Hetken olemme kumpikin aivan voimattomia. Palattuani jälleen tähän maailmaan poimin lattialta sinne valahtaneen kaulaliinani ja baskerin, jonka olen hurjassa kiihkossani viskannut nurkkaan. Myyjä katselee raukeana pukeutumistani, käärii sätkän ja hymyilee paheellisesti: ”Tuntui aika… hyvältä. Otetaan joskus uusiksi. Meille on ensi viikolla tulossa Goethen ensipainoksia..” Hymyilen vain takaisin salaperäisesti, isken silmää ja katoan illan pimeyteen, jota ensimmäiset hiutaleet pehmentävät sulavaliikkeisellä tanssillaan.

Julkaistu aiemmin Legendan numerossa 4/2004.