Jatkokertomus, osa 3

Hän ei tajunnut noiden viiden henkilön nyt seisovan vieressään, sillä jonkin muu oli vienyt hänen täyden huomionsa. Mitä helvettiä?

Henkilöt hänen vieressään (Jari Tervo, Maria Mäkelä, Henna Kanerva, Sakri Pölönen ja Tove Jansson) puhuivat outoa kieltä kuin lumottuina. Hän ei pystynyt liikkumaan ja ilmassa leijui savun ja mädäntyvän lihan löyhkä. He ympäröivät hänet ja heidän sanansa voimistuivat. Sanat saivat hänet pyörälle päästään. Hän menetti tajunsa ja leijui itsensä yläpuolelle.

Hän katsoi tilannetta ensin läheltä ja sitten etäämpänä liikkuen koko ajan taaemmaksi tapahtumasta, jota hän samalla halusi katsoa ja joka samalla kuitenkin puistatti häntä. Tuo olen minä, mutta samalla olen tässä, hän sanoi itselleen ilman ääntä. Hän kohosi yliopiston katon läpi yötaivaalle. Hän ajatteli, tämän paikan palo alkoi jo kauan ennen tätä, mitä minä teen täällä edelleen? Olisin voinut valmistua viidessä tai kuudessa vuodessa, mutta vanuin ja vanuin, kunnes menetin ajantajuni. Muutuin hyytelöksi, venyin muodottomaksi massaksi. Menetin itseni. Heijastavista esineistä katsoi jokin muu. 

Ja nyt olen täällä. Tiesin tästä jo silloin, mutta kukaan ei silloin uskonut. Olisin vain itsekin ollut reipas ja ottanut paperini ulos – lähtenyt maailmalle. Mutta enää maailmaa ei ole. Rakennelmat murtuivat hiljalleen. Kaikki asiat, mitkä olivat itsestäänselviä osoittaut uivat maailman hetkellisiksi ominaisuuksiksi, eivät ikuisiksi. Ja nyt täällä taivaalla ihmisten asiat näyttävät turhamaisilta. Fucking fuck, hän totesi itselleen.

Hän leijui koko elämänsä läpi tarkastellen itseään kuin henkilöä näytelmässä tai alelaarin pokkarissa. Aamu alkoi sarastaa ja hänen aavekehonsa pinnalle alkoi muodostua jäätä. Hän katsoi kättään nousevaa aurinkoa vasten ja se näytti jääkristalleineen kuin toiveelta. Kaikki päätökseni ovat tuoneet minut tähän, hän ajatteli. Tai miten niin, kuka niin sanoo? Entä jos suurimmalta osin päätökseni ovat olleet merkityksettömiä. Vain muutamat tekoni ovat tuoneet minut tähän, esimerkiksi, kun varastin pienenä lelun kaupasta tai valehtelin kuumeestani, kun en halunnut kouluun.

Tuhoutuva Tampere näytti aamunkajossa kauniilta helmeltä. Sen rikkoutuneiden lasipalatsien pinnasta loisti valoa kuin sähköt olisivat olleet vielä toiminnassa. Se hehkui ja värisi, loimui ja särisi. Kaupungin tuhon kauneus sai hänet huojentuneeksi ja seesteiseksi. Hän muisti jonkin filosofian kurssin etäisen opetuksen stoalaisista, jotka kivipaaden lailla suhtautuivat elämiinsä osana suurta universumia… älä huolehdi asioista, mihin et voi vaikuttaa… elämän virta… ei koske minua… pieni hiukkanen… Hän nukahti ilmaan ja jäätyi ytimeensä asti. Hän tunsi unensa läpi, kuinka hän putosi maata kohti painavana möykkynä. Kun möykky saavutti maan, se pirstaloitui miljooniksi palasiksi, jotka lensivät kaikkialle maapallolla ja avaruuteen ja läheisiin tähtijärjestelmiin ja

Hän tuli takaisin itseensä ja nousi nopeasti pystyyn. Hänen päässään surisi. Hän huomasi uuden päivän alkaneen jo tunteja sitten. Hänen ympärillään oli autiota. Tervo et al. olivat kaikonneet jonnekin. Savun ja lihan haju oli poissa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi itsensä toiveikkaaksi. Silti hänen mielensä pohjalla pisti esiin kysymys, joka ei ollut suostunut kaikkoamaan: mitä helvettiä?

*

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2020.

*

Innostuitko tarinasta? Lähetä oma ehdotuksesi tarinan jatkosta osoitteeseen legendalehti@gmail.com ja pääset mukaan kollektiiviseen tarinankerrontaan.

Jatkokertomus, osa 2

Pöydän ympärillä häntä katselivat Jari Tervo, Maria Mäkelä, Henna Kanerva, Sakri Pölönen ja Tove Jansson. Mitä helvettiä?

Hän palasi mielessään Teeman 45.vuosijuhliin. Ilta oli ollut täynnä loistoa, puheita, sorinaa ja ylenpalttista iloa. Hän oli ollut onnellinen pitkästä aikaa, ja jos häneltä olisi kysytty, miksi hän oli aikaisemmin ollut niin surullinen ja poissaoleva, ei hän olisi kyennyt vastaamaan. Tuo kaikki tuntui nyt hyvin kaukaiselta, unenkaltaiselta. 

Kävellessään juhlista kohti kotia umpiväsyneenä, mutta onnellisena hän näki Hämeenkadun yllä roikkuvat jouluvalot ensimmäistä kertaa. Ehkä ne olivat olleet siellä jo muutaman päivän tai viikon, mutta hän huomasi ne vasta nyt. Jouluvalot marraskuussa, kauppojen ikkunassa näkyi erinäisiä joulutavaroita, mitä vielä? Hän huokasi ja tunti pienen kiukun ja ahdistuksen leviävän ympäri kehoaan. Maassa oli jo lunta ja kylmä viima viilsi läpi hänen ohuen takkinsa, joten hän alkoi vilkuilla ympärilleen avoinna olevaa kauppaa tai kahvilaa, jonne hän voisi livahtaa lämmittelemään. Hämmästyksekseen hän näki valon paistavan pikkuruisen kahvilan ikkunoista suoraan edessään. Hän käveli ripein askelin sitä kohtia ajattelematta, ettei ollut koskaan huomannut tuota eriskummalliselta näyttävää kahvilaa tai että kello oli jo yli puolen yön eikä ollut normaalia, että mikään paikka oli auki tähän aikaan yöstä. Kylmä oli kuitenkin hiipinyt hänen koko kehoonsa eikä hän pysynyt ajattelemaan selkeästi. 

Kahvila oli varsin pieni, se sijaitsi kahden kadun risteyksessä, joten sen ikkunoista avautui upea maisema Tampereen keskustaan. Hän saattoi nähdä nuo jouluvalot, jota loistivat yön pimeydessä kirkkaasti ja olivat tavallaan ihan kauniit. Se, mitä hän näki itse kahvilassa, sai hänet suuttumaan ja täyttymään turhautuneisuudesta, jollaista hän ei ollut ennen huomannut itsessään. Hän oli niin vihainen, että luuli sekoavansa. Päässä jyskytti, sydän tuntui siltä, kuin se tulisi rinnasta ulos hetkenä minä hyvänsä. Hän näki, kuinka ikkunalaudoilla loistivat kynttilät, katon rajasta roikkui mistelin oksia ja perimmäisessä nurkassa oli valta joulukuusi kymmenine kynttilöineen ja koristeineen. Ilmassa tuoksui joulu. Viimeinen muisto tästä jouluntäyteisestä kahvilasta oli ajatus siitä, kuinka paljon hän vihasi kaikkea tätä. 

Pamahdus ja sitä seurannut kirkas valo palauttivat hänet nykyhetkeen. Pamahdus soi hänen korvissaan ikuisuudelta tuntuvan hetken samalla kun hän pelkäsi valon sokaisevan hänet ja vievän hänen näkökykynsä loppuiäksi. Pelko valtasi hänen jo valmiiksi tärisevän ja jännittyneen kehonsa. Mikä oli tuo pamahdus? Oliko hän kuollut? Ajatus kuolemasta ajoi hänet lähes paniikin partaalle. Sydän pamppaili kovemmin kuin koskaan aikaisemmin samalla kun koko keho tärisi hallitsemattomasti. Ei, ei hän voinut olla kuollut, kaikki oli vielä aivan kesken. 

Lopulta humina hänen korvissaan päättyi ja samassa myös näkökyky palautui täysin normaaliksi. Hetken hän hieroi silmiään, sillä näky hänen edessään ei voinut olla todellinen. Poissa olivat Alakuppilan oranssit tuolit ja sekasorto, jotka vielä äsken olivat ympäröineet häntä ja joita hän oli voinut koskea samalla tuntien ne todellisiksi. Hän ei tajunnut noiden viiden henkilön nyt seisovan vieressään, sillä jonkin muu oli vienyt hänen täyden huomionsa. Mitä helvettiä?

*

Kirjoittanut: Emma Loikala. Julkaistu alunperin Legendan Juhlanumerossa syksyllä 2019.

*

Innostuitko tarinasta? Lähetä oma ehdotuksesi tarinan jatkosta osoitteeseen legendalehti@gmail.com ja pääset mukaan kollektiiviseen tarinankerrontaan.

Jatkokertomus, osa 1

Huoneen b4075 kirjat olivat haisseet ummehtuneelta siellä lattialla maatessaan, eikä siellä enää pitkään aikaan oltu järjestetty kirjallisuuskahveja. Kosteus oli tiivistynyt seiniin ja ilma pysähtynyt. Sähköt eivät enää toimineet, ja hän kulki pimeyden läpi puhelimensa taskulampun voimin. Vesitipat kimmelsivät sen valossa ja saivat huoneen näyttämään kauniilta ja luonnottomalta. Hänen hengityksensä höyrysi, vaikka oli lämmin. Mutta puhelimen akkua piti säästää, hän tiesi sen, joten hän katsoi vielä nopeasti ympärilleen ja kääntyi sitten pois. Hän oli toivonut etsimänsä olevan täällä, eikä oikeastaan tiennyt mihin suuntaan lähteä. Mitä kohti mennä, kun kaikkialla on pimeyttä? Jostain hänen takaansa kuului kolinaa.

Kuunvalo paistoi kerroksen aulaan ja hän sai idean. Hän lähti kiitämään ylös portaita, ja juoksi kohti korkeudet leikkaavaa putkea, mistä hän näkisi ympäristön paremmin. Hän yritti askeltaa pehmeästi, äänettömästi, mutta kaikkialla oli rojua, ja eräänkin työhuoneen ovi oli revitty irti. Se nojasi poikittain kapeassa käytävässä ja hän joutui ryömimään sen ali ja sai samalla haavoja kämmeniinsä. Edelleen kyykistyneenä hän pysähtyi tasaamaan hengitystään.

Hän oli ymmärtänyt tilanteen vakavuuden vasta nähdessään muutaman jäniksen aikaisemmin Minervassa. Sielläkin oli vallinnut sekasorto, pöydät oli työnnetty huolimattomasti seiniä vasten, yksi lasisista seinistä oli särkynyt. Tuolit makasivat lattialla pöytien lomassa, ja niiden takaa nuo ujot eläimet tuijottivat. Hän ei ollut jäänyt tutkimaan tilaa tarkemmin, oli parempi pysyä liikkeessä, mutta hän oli ollut näkevinään jonkun, ihmishahmon istuvan siellä, missä ennen oli ollut kahvikone. 

Hento uikutus palautti hänet taas tähän hetkeen ja liikkeeseen. Kämmeniä kirveli ja hän pyyhki hikeä silmistään. Ilma oli ylemmissä kerroksissa lämpimämpää ja päästessään vihdoin putken luo häntä pyörrytti. Hänen paitansa oli hiestä ja kosteudesta märkä, mutta hän työnsi auki oven pyöreälle sillalle, putkelle, ja asteli varovasti eteenpäin. Nyt hän ei enää tarvinnut puhelimensa taskulamppua, sillä hopeinen kuu syleili kaikkea, mitä hän ikkunoista näki. Keskustan yllä hohkasi oranssi valo, ja hän arveli jonkin olevan tulessa. Hervannan yllä oli paksua sumua, tai savua. 

Hän oli punnitsemassa vaihtoehtojaan, kun huomasi yliopiston päärakennuksen ikkunassa välähdyksen. Tarkemmin katsottuaan hän erotti ikkunassa viiden hengen ryhmän, joka käveli rentoutuneen näköisesti kohti päätalon ruokalaa. Yksi heistä piti kädessään pientä lamppua, jonka viileässä valossa he taivalsivat. 

Hän mietti. Yksin hän ei haluaisi enää olla, ei missään nimessä. Hänen oli pakko yrittää päästä ryhmän mukaan, ja heti päätöksen tehtyään hän lähti taas juoksuun. Hän kompuroi hieman portaikossa, se oli täynnä soraa mikä teki lattiasta liukkaan. Ovi Alakuppilaan oli lukossa, mutta hän sai sen auki hiuspinnillään. Mielessään hän kiitti autuaita aikojaan Youtuben How-to -videoiden parissa, eikä siksi ehtinyt kiinnittää huomiota siihen, että Alakuppila oli aivan entisensä kaltainen. Yhtäkään oranssia tuolia ei oltu kaadettu, ja pyöreät pöydät nököttivät aloillaan kuten aina. Jos hän olisi hetken malttanut, hän olisi huomannut, että ilmastointikin hurisi hiljaa.

Mutta hän juoksi niin nopeasti kuin pystyi, kohti sitä viileää valoa ja niitä ihmisiä, pakoon pimeyttä ja yksinäisyyttä. Päätalon aulassa isot ikkunat kutsuivat katsomaan kaikkeutta ja valkoiset seinät tuntuivat vastaavaan kuunvaloon omalla hohteellaan. Lähestyessään Juvenesta hän hidasti askeliaan ja jännitys pääsi esiin. Mitä hän sanoisi? Ketä nuo olivat? Mitä oli tapahtunut? Tuntui, ettei hän ollut puhunut kenenkään kanssa viikkoihin.

Juveneksen perältä kuului ensin kuisketta ja sitten kovaa naurua. Siitä rohkaistuneena hän asteli rohkeasti esiin kulman takaa, eikä oikeastaan uskonut näkemäänsä. Minun on pakko olla kuollut, sitä tämä on, hän mietti.

Pöydän ympärillä häntä katselivat Jari Tervo, Maria Mäkelä, Henna Kanerva, Sakri Pölönen ja Tove Jansson. 

Mitä helvettiä?

*

Kirjoittanut: Tuisku Tuukkanen. Julkaistu alunperin Legendan numerossa 2/2019.

*

Innostuitko tarinasta? Lähetä oma ehdotuksesi tarinan jatkosta osoitteeseen legendalehti@gmail.com ja pääset mukaan kollektiiviseen tarinankerrontaan.