Humanistin unelmia

Tytti Rantanen

Olen flaneeraamassa vapaapäivän ratoksi kaupungilla, ja kolea tuuli saa hämärtyvän loppusyksyn iltapäivän tuntumaan synkempääkin synkemmältä. Niinpä ei olekaan ihme, että erään pikkukujan vielä piskuisempi antikvariaatti vetää minua normaaliakin houkuttelevammin puoleensa. Astun sisään, ja oven yläpuolella olevan kellon helähdys rikkoo uneliaan rauhan. Tiskin takana nuokkunut nuori myyjä naulitsee rauhallisen, mutta silti jotenkin vangitsevan katseensa minuun. Hermostuneesti sipaisen mustan baskerini alta karanneet hiussuortuvat sivuun ja löysään hieman kaulaliinaani. Peittääkseni hämminkini teen näennäisen hajamielisesti kierroksen hyllyjen välissä ja ympärille katseltuani huomaan olevani ainoa asiakas.

Kuten aina, menetän täysin ajantajuni kirjahyllyjen sokkeloissa. Kuulen, kuinka myyjäpoika laskee taustalla vaimeasti kassaa ja valmistautuu ilmeisesti sulkemaan liikkeen. En kuitenkaan anna sen häiritä itseäni, vaan otan oman aikani. Havahdun vasta, kun tunnen, että joku on lähelläni. Käännyn, ja olen törmätä myyjään, joka on ties kuinka kauan katsellut, kuinka olen sormeillut kirjojen selkämyksiä lasittuneessa transsitilassa. Vähääkään hämmentymättä hän kysyy, voisiko olla jotenkin avuksi, ja lisää samaan hengenvetoon, että on sulkemassa liikettä. Vasta nyt huomaan virttyneen villatakin alta hänen runollisen humanistivartalonsa, sekä sotkuisen hiuskuontalon ja paksusankaisten silmälasien takaa minuun porautuvat magneettiset, joskin hieman raukeat vihreänharmaat silmät. Kun olen huomaamattani unohtunut tuijottamaan, katse muuttuu kysyväksi. Hätkähdän ja soperran: ”Niin, ei teillä Anaïs Niniä sattuisi olemaan tai Decameronea..?” Lasien takaa näkyy välähdys ja miehen suu kääntyy viekoittelevaan hymyyn: ”Ei tällä haavaa, mutta tuolla takahuoneessa voisi olla jotain muuta kiinnostavaa..” Hänen käheä äänensä saa polveni notkahtamaan ja kuin noiduttuna seuraan häntä, kun hän pehmeästi, mutta päättäväisesti johdattaa minut takahuoneeseen, joka toimii myös varastonsa.

Jään kuitenkin hämärästi valaistuun huoneeseen toviksi yksin, sillä mies häviää, ja raskaasta kolauksesta päätellen hän sulkee liikkeen oven tältä päivältä. Meitä ei siis häiritsisi kukaan. Sormeilen odotellessani kirjapinoja ja olen niin jännittynyt, että selkärankaani pitkin kirmailee sähköisiä sykäyksiä. Vihdoin tunnen hänet takanani, miltei painautuneena minuun kiinni. ”Haluatko hyvää?” hän kuiskaa viettelevästi. Nielaisen kuuluvasti, käännyn ja näen miehen pitelevän suunnatonta…

…vanhaa kirjaa. Vavahtelen innosta ja hapuilevin sormin hivelen sen nahkaista kantta kaiverruksineen. Tuhannet väristykset kiirivät ympäri kehoani jo näistä ensimmäisistä kosketuksistakin. En halua ajatella tulevaa etukäteen, vaan yritän ottaa tilanteen hetki kerrallaan nauttien joka sekunnista. Mies kuitenkin siirtää kirjan kiusoittelevasti syrjään, jolloin huokaisen pettymyksestä. Hieman vakavoituen hän kaivaa taskustaan kummallekin parin ohuita kumikäsineitä, ”kaiken varalta”, kuten hän itse sanoo, ja nyökkään kiitollisena hänen vastuuntuntoisuudestaan, oma järkeni kun on sumentunut kiihkosta.

En enää hallitse itseäni, ja vääntelehdin tuskaisena, mutta viimein mies armahtaa minut ja varmoin ottein tuo kirjan taas eteemme. Hän ei enää itsekään kestä, vaan tempaisee niin kiihkeästi kuin suinkin voi kirjaa vahingoittamatta sen kannen auki. En voi olla huokaisematta ääneen hurmiosta, kun näen sen olevan Shakespearen koottujen draamojen ensipainos, Cajanderin suomennoksena! Tämä on jo melkein liikaa, ja nautinto alkaa tuntua melkein sietämättömältä, mutta ahnaasti mies kääntelee sivuja eteenpäin. Luulen tulevani hulluksi tästä suloisesta kidutuksesta ja hengitykseni käy raskaaksi. Villiinnyn jopa heittämään baskerini ja kaulaliinani nurkkaan, ja mieskin riehaantuu avaamaan villatakkinsa ylimmän napin. Hänen silmälasinsa ovat huurtuneet, niin polttavaa kiihkomme on.

En enää voi olla hiljaa, vaan suustani purkautuu aistillinen vaikerrus ”mmmmdeSaussureaaah” Mies säestää minua murisemalla vastaan eläimellisesti: ”fouCAULT”. On kuin minut olisi singottu toiseen ulottuvuuteen, jossa sateenkaaren värien täyttämällä yötaivaalla villihevoslauma juoksisi ylitseni. Kirja lähestyy loppuaan, kuten mekin. Mies urahtaa huohottaen, kuin viimeisillä voimillaan: ”Heidegger” On kuin jokin salattu pato avautuisi sisälläni ja soperran villisti: ”Mitä? Sano se! Sano se kovempaa!” Mies purkaa kaiken patoutuneen alkuvoimansa ja karjahtaa kuin luolamies, niin että se varmasti kuuluu viereiseen liikkeeseen (tai vähintään oven ulkopuolelle, ottaen huomioon hänen ketjupolttamisen rasittamat humanistikeuhkonsa): ”HEIDEGGER!!” ja lysäyttää sen jälkeen voipuneesti kirjan kannen kiinni. Olemme saavuttaneet täyttymyksen.

Hetken olemme kumpikin aivan voimattomia. Palattuani jälleen tähän maailmaan poimin lattialta sinne valahtaneen kaulaliinani ja baskerin, jonka olen hurjassa kiihkossani viskannut nurkkaan. Myyjä katselee raukeana pukeutumistani, käärii sätkän ja hymyilee paheellisesti: ”Tuntui aika… hyvältä. Otetaan joskus uusiksi. Meille on ensi viikolla tulossa Goethen ensipainoksia..” Hymyilen vain takaisin salaperäisesti, isken silmää ja katoan illan pimeyteen, jota ensimmäiset hiutaleet pehmentävät sulavaliikkeisellä tanssillaan.

Julkaistu aiemmin Legendan numerossa 4/2004.

Bakkanaalit

Nämä ovat bakkanaalit. Näin he juhlivat. Vessa on tulvinut. Viini on loppunut. Pieni juhlatila raikaa. Tässä he ovat. Taianomaiset olennot. Aikamme ajattelijat. He näyttävät iloisilta ja ahdistuneilta, ja mikseivät myös sotkuisilta, laitetuilta, flanellisilta, on villapaitaa ja tiukkaa punaista mekkoa, tuolla on parta, tuossa baskeri, yhdellä huonot hampaat, hänellä paksut hiukset, joiden läpi tekee mieli työntää sormet ja suudella sitä suulle. Huulipunaa kaikkialla.

Tuo roikkuu katossa olevasta puomista. Seinillä on varastettuja liikennemerkkejä, joihin yksikin kirjoittaa rakkausrunoa Hegelille. Eräs pohtii olemassaoloaan ja toisia todellisuuksia. Yksi laittaa ylähuuleen nuuskan, toisaalla yksi purskahtaa ilosta nauruun ja vetää ystävänsä nurkkaan kertoakseen tälle salaisuuksia siitä, ketkä päätyivät viime juhlien jälkeen hänen yksiönsä lattialle. Yksi toinen vetää hänet keskusteluun tekoälystä mutta hän karkaa istumaan tähän, upottavalle sohvalle. Eräs päätyy väittelemään vain väittelemisen ilosta. Ulkona yksi tupakoi hiljaa, elämän humalluttava voima. Sisällä lämmin ilma helmeilee jo ikkunassa, jonka huurteeseen joku piirtää sirpin ja vasaran. Koiranulkoiluttaja kuulee lasin takaa vain humua.

Musiikki pauhaa eikä kukaan oikeastaan kuuntele sitä, tai kuule, vaikka tanssilattia on täynnä ja kaikki hikoilevat liikkeissään. Yliluonnollista virtausta. Rationaalista ajattelua, silmälaseja ja solmio. Eksymistä toisten ajatuksiin ja sitten mieliin. He sanovat toisilleen kauniita sanoja ja koskettavat aivan kevyesti ja sitten täydellä tunteella, nostavat kädet ilmaan. Katsovat silmiin, eivätkä lopeta, vaikka punastuttaa. Vetävät vierelleen, hohkaavat kuumina. Kun koskettaa hänen huuliaan, sitä sujahtaa tuoksuvaan suuhun. Nyt juodaan lonkeroiden jämiä ja kohta lähdetään yöhön etsimään lisää, elämänkylläisyys pakahduttaa; joku itkee. Lauma janoaa lisäaikaa, mikään ei ole tarpeeksi, aina löytyy jotain uutta. Nämä ihmiset uudistuvat ja uudistavat. Heistäkään ei saa tarpeekseen, ei tule koskaan olemaan kyllästetty.

Nimim. Suttuinen kuukka

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 3+4/2019.