Onko kirjallisuuden opetus hädässä?

Kukaan teistä ei varmaan ole ohittanut keskustelua nuorten lukutaidon heikkenemisestä tai nuorten kiinnostuksen olemattomuudesta lukemista kohtaan. En minäkään. Näin kirjallisuustieteilijänä ja tulevana aineenopettajana edellä esitetty kuulostaa painajaismaiselta.

Tällainen lähtökohta oli syksyllä alkaneen opetusharjoitteluni alussa. Olin erittäin ennakkoluuloinen nuorten lukuintoa kohtaan ja odotin jopa hieman kauhulla omia kirjallisuutta käsitteleviä tuntejani, mutta ihan turhaan. Nykynuoret rakastavat kirjallisuutta – niin lukemista kuin kirjallisuutta käsitteleviä tuntejakin. Uskokaa tai älkää.

Viettäessäni syyslukukauden harjoittelun lukiolla ilahduin suuresti siitä, että jokainen lukiokurssi sisältää ainakin yhden kaunokirjallisen teoksen, usein kaksikin. Tekstit ja vaikuttaminen -kurssilla luettiin niin Linnan Tuntematon sotilas kuin Orwellin Eläinten vallankumous, eikä nämä näyttäneet tuottavan ongelmia lukiolaispoloille. Ainoa mikä tuo ongelmia lukiolaispoloille on lukiokoulutuksen kuormittavuus ja kaikki se stressi, jota nuoret pitävät sisällään. Ja se, ettei nuorilla yksinkertaisesti ole aikaa lukea vapaa-ajallaan tai vapaaehtoisesti. Tästä en kuitenkaan jauha enempää, sillä se vain kaataa sangollisen vettä juuri sytytetyn kirjallisuusrakkauden kipinän päälle.

Kevään harjoitteluni peruskoulun puolella on vasta alkanut, mutta olen jo nyt saanut huomata monta rakkaudentäyteistä kirjallisuushetkeä oppilaiden kanssa. Jakson alussa kuvainnollisesti tapeltiin siitä, ketkä kaikki saavat lukea sen Nörtti-kirjan, jota koulukaverit olivat suositelleet. Ja ajatelkaa, kaikki nämä tappelijat olivat poikia. Siis niitä suomalaisia peruskoulun poikia, joita lukeminen ja kirjallisuus sitten ihan viimeisenä kiinnostaisi. Nämä samat pojat hirnuvat lukutunneilla itsekseen, sillä lukeminen on vaan niin k i v a a. Näiden muutamien viime viikkojen perusteella voisin todeta, ettei se hätä nyt ole niin kamalan näköinen siellä peruskoulunkaan puolella.

En kiellä, etteikö lukutaito ole yhä heikkoa eivätkä nykynuoret vieläkään lue. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö he pitäisi kirjallisuudesta. Nuoret rakastavat kaikkea sitä kokemuksellisuutta ja riemua, mitä kirjallisuus heille tuo. Suokaamme jokainen tahoillamme nuorille se etuoikeus kirjallisuuteen, joka heillä on.

Tämän monologini tarkoitus ei ollut tuoda uutta ratkaisumallia siihen, kuinka jokaisesta nuoresta saataisiin lukutoukka. Halusin vain kertoa, että toivoa on. Ja tämä toivonkipinä on syttynyt ilmiliekkeihin ainakin minun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan sydämessäni.

JENNA NISKAKANGAS
TEEMA RY:N PUHEENJOHTAJA &
ÄIDINKIELEN JA KIRJALLISUUDEN OPETUSHARJOITTELIJA 2020

Julkaistu alunperin Legendan numerossa 1/2020.